6 kohdan checklist tavoitteidesi saavuttamiseen

Tiesitkö, että on olemassa yksi aika simppeli kysymys, johon vastaamalla voit tarkistaa välittömästi, mihin suuntaan oot matkalla elämässäsi?

No se tulee tässä. Kysy itseltäsi joka kerta, kun ryhdyt päivän aikana johonkin toimenpiteeseen;

”Edistääkö tämän tekeminen mun tavoitteiden saavuttamista vai hidastaako se niitä?”

En nyt tarkoita, että sun pitäisi kysyä tuo kysymys itseltäsi, kun olet matkalla vessaan vaan tarkoitan jokaista tietoista päätöstä, jolloin alat puuhastelemaan jotakin päivän aikana – oli se sitten Netflixin avaaminen, sähköposteihin vastaaminen, treenaamaan lähteminen, virallisten puheluiden soittaminen tai mikä tahansa toimenpide. Kysy silloin itseltäsi tuo ylempänä oleva kysymys. Auttaako/edistääkö se tekeminen sua matkalla tavoitteeseesi vai onko se hidastamassa niitä?

Yksinkertaista, mutta toimivaa.

Eikä sitä tarvitse loppuelämänsä ajan olla jatkuvasti miettimässä, vaan ainakin elämäntapamuutoksen alussa (tai mikä ikinä tavoitteesi onkaan) on ihan hyvä opetella pilkkomaan päivät yksittäisiin osiin ja katsoa ihan rehellisesti, mihin se aika hupenee. Kalenteri ei valehtele. Jos selaat kalenteriasi puoli vuotta taaksepäin, niin näet ihan konkreettisesti mitä asioita oot priorisoinut sillä ajalla. Onko se käytetty aika ristiriidassa sen kanssa, millainen ihminen haluat olla? Mitä loppupeleissä tavoittelet, millaista fiilistä haet? Ovatko sun kalenterin tunnit linjassa arvojesi kanssa?

Ihminen tekee päivässä lukemattoman monta päätöstä, joista suurin osa toimii täysin automaatiolla. Me toimitaan lähes aina tapojemme kautta, autopilotilla, ilman sen kummempaa punnitsemista. Solmit kengän nauhatkin ihan automaattisesti ilman, että sille täytyy etsiä erikseen aikaa kalenterista tai miettiä, kumman jalan nauhat solmit ensin. Opettele siis aluksi kirjoittamaan ylös aikataulutettuna kaikki, mitä päivän aikana teet ja mihin toimenpiteisiin ryhdyt. Niitä on ihan mielenkiintoista tarkastella jälkikäteen, jos ongelmana on ollut vaikka se, ettei treeneille tahdo löytyä aikaa viikkokalenterista. Onko asia näin ihan todella? Sieltä aikataulutetuista päiväkirjoista saattaakin paljastua useampi Netflix- tai somehetki, jonka olis voinut käyttää paremminkin hyödyksi.

Mihin ison muutoksen tekeminen/tavoitteen saavuttaminen yleensä tyssää?

Joni Jaakkolan Väkevä Elämä -kirjassa on aika pähee kaavio (kuva alla). Tuohon on eritelty yksitellen, mitä tapahtuu, jos joku noista palikoista puuttuu matkasta.

No, mietitään, että olet tekemässä jotain isoa muutosta elämässä. Miten se tuodaan onnistuneesti maaliin? Otetaan nyt esimerkiksi se elämäntapamuutos. Kesä on takana, ei ole treenattu koko kesänä, grilliruoka on maistunut ja nyt pitäisi palata syksyn koitettua ruotuun ja skarpata. Tarvitaan ryhtiliike!

Mitä tarvitset onnistuaksesi siinä? Kaava syntyy ylläolevan kuvan mukaan; visio + yhteisymmärrys + taidot + palkkiot + resurssit + toimintasuunnitelma = GREAT SUCCESS! Jos joku tuosta kaavasta puuttuu, niin matka tyssää – jos ei kertaheitolla, niin hitaasti mutta varmasti.

Mitä käy, jos joku noista palikoista puuttuu?

Visio hukassa?

Sulla on joku täysin epämääräinen tavoite, mitä et pysty mittaamaan ja aikatauluttamaan tarkasti, tai vastaavasti et edes tiedä, miksi se tavoite on tärkeä sulle. Se voi olla vaikka somen/yhteiskunnan asettama paine siitä, että ”täytyy” mahtua tiettyyn muottiin, joten ajattelet, että -5kg tekee sut onnelliseksi. Mutta se ei motivoi sua sisäisesti, eikä tällainen tavoite anna potkua persuksiin niinä vaikeina hetkinä, kun elämäntapamuutoksen kuherruskuukaudet on ohitse.

-5kg ei ole ensinnäkään aikaan sidottu tavoite, joten suorittaminen jää väkisinkin hakuammunnaksi. Toisekseen, se ei tuo sun mieleen kirkkaasti, millaista elämäsi tulee olemaan sen -5kg myötä? Entä sen jälkeen?

Yhteisymmärrys hukassa?

Näin voi käydä, jos vaikka elät ympäristössä, jossa sua ei tueta sen muutoksen suhteen ollenkaan. Tukiverkostoosi kuuluu puoliso tai kaveriporukka, jolla on elämäntavat täysin retuperällä eikä sieltä päästä heru minkäänlaista jeesiä tai ymmärrystä sun tavoitteille.

Vastaavasti tilanne voi syttyä siitä, jos sulla on palkattuna valmentaja, jonka kanssa ei luottamus ja kommunikointi pelaa toivotulla tavalla. Tai sitten sua pusketaan sellaiseen lajiin ja valmennusmetodiin, joka ei tunnu itsellesi sopivalta tai luontevalta. Jos valmentajalle ei voi avautua rehellisesti omista haasteista ja epävarmuuksista, jää todennäköisesti tavoitteet saavuttamatta.

Taidot hukassa?

Internetin syövereistä löytyy tietoa niin, että vähemmästäkin menee nuppi sekaisin. Ota niistä kaikista tietotulvista nyt sitten selvää?! Ilman koulutustaustaa ja aiempaa kokemusta elämäntapamuutoksesta on vaikeaa tehdä oikeasti hyviä päätöksiä saatika keskittyä oleellisiin asioihin. Helposti haksahtaa kaikkiin pikkunikseihin, mitä netistä löytyy, tai rakentaa itselleen treeniohjelman kaikista netin syövereistä löytyvistä treenivinkeistä, mutta kokonaisuudessa ei loppujen lopuksi ole mitään johdonmukaisuutta tai nousujohteisuutta – homma lässähtää ku pannukakku. Been there, done that.

Palkkiot hukassa?

Oot vääntänyt hiki hatussa vatsatreeniä jo kaksi viikkoa ohjelmalla, jossa luvattiin sixpack näkyviin, mutta tuloksia ei näy – mitä ihmettä? Mieli väsyy, kun peilissä ei näy näkyviä tuloksia välittömästi. Ajatellaan, että kaikkimullehetinyt. Kärsivällisyys on koetuksella. Se on ihan ymmärrettävää. Varmista siis, että sulla on alunperinkin asetettu tavoite, jota pystyt konkreettisesti mittaamaan ja seuraamaan välietapeilla.

Resurssit hukassa?

Kalenteri alkaa yhtäkkiä sakkaamaan, sua vedetäänkin joka suuntaan kaikkialta ja mihinkään väliin ei jää enää aikaa itsestä huolehtimiselle. Onko näin? Rahan ei ainakaan pitäisi olla muutoksessa todellinen resurssipula, koska oman kehon liikuttamiseen ei tarvitse uhrata penniäkään rahaa. Aikaa taas löytyy aina niille asioille, jotka on itselle riittävän tärkeitä. Oma arvomaailma on syytä tsekata huolella säännöllisin väliajoin ja miettiä ihan tosissaan, miten merkittävällä tasolla se omaan hyvinvointiin satsaaminen maksaa itsensä takaisin. Ei välttämättä hetinytjust, mutta pian. Kun se on kunnossa, niin pystyt olemaan rakastavampi ja läsnäolevampi myös muita ihmisiä kohtaan – vaikka just salitreenille lähtemisen hetkellä ajattelisitkin, että olenpas itsekäs, kun pakenen treenaamaan, vaikka pitäisi viettää aikaa perheen kanssa.

Toimintasuunnitelma hukassa?

Jos et tiedä, minne oot matkalla, päädyt luultavasti jonnekin aivan muualle. Salille mennään ilman mitään käsitystä tulevan treenin sisällöstä, työpäivään lähdetään ilman eväitä mukana ja kokoukseen lähdetään nälkäisenä kaikkien niiden tarjolla olevien voisilmäpullien härnättäväksi. Ei kai? Tästä päästäänkin siihen ennakointiin, mikä on kaiken A ja O, jos meinaa saada konkreettisesti jotain aikaiseksi. Ja jos yrität olla hyvä vähän kaikessa, et oikeastaan voi olla tosi hyvä juuri missään – siksi kannattaa myös miettiä, haluatko tähdätä vaikkapa lihasmassan kasvattamiseen vai painonpudotukseen. Voit saada kaiken, mutta et samaan aikaan.

Omat kokemukset näiden pohjalta?

Palataan ensin vaikka suurinpiirtein vuoteen 2011, jolloin olin aika hukassa näiden kaikkien osa-alueiden kanssa. Mulla oli silloin visio ainoastaan siitä, että jotain tarttis tehdä, mutta oikeastaan en edes tajunnut voivani huonosti, koska olin totuttanut elimistöni siihen usvassa ja harmaan väreissä elämiseen. En osannut kaivata parempaa, koska en muistanut, miltä se tuntuu.

Visio olikin aluksi vaan se ulkopuolelta tullut paine siitä, että pitäisi olla laihempi. Ja voin kertoa, että tämä ajatus ei ihan hirveän pitkälle kantanut niinä hetkinä, kun oli vaikka nukkunut pommiin, sössinyt omat aikataulut tai makasi sängyn pohjalla kuumeessa.

Taitoja ei myöskään ollut, koska lapsena en ollut mikään puissa kiipeilevä ja loikkiva maantienkiitäjä. Kaikki piti tavallaan aloittaa alusta. Ja kun ei ollut taitoja eikä toimintasuunnitelmaa, niin aikamoista sähläämistähän se aikanaan olikin. Päätä hakattiin seinään ja kauan. Välillä otettiin 4 askelta eteenpäin, sitten tuli henkisiä töyssyjä ja palattiinkin 8 askelta taaksepäin. Ei ollut visiota siitä, mitä siellä tunnelin toisessa päässä odottaa. Sehän oli soutamista ja huopaamista, mutta nyt jälkikäteen mietittynä jokaikiseltä taaksepäin otetulta askeleelta tarttui myös jotain oppeja tulevaisuuteen.

Suurimpana motivaationa noina aikoina toimi mulla tuo palkkio-kohta – niitä palkkioita nimittäin sateli joka kerta, kun sai nostettua pyllyn ylös penkistä. Aloittelijan tuuria oli se, että kun aiempaa liikuntataustaa ei juuri ollut, niin jokainen evän heilautus teki mut vahvemmaksi. Ja se, jos joku, ruokki koko ajan eteenpäin, vaikka itse toimintasuunnitelma olikin aluksi olematon. Se muokkaantui sitten siinä matkan varrella, yritysten ja erheiden kautta. Ja se prosessi ei toki koskaan ole valmis!

Minkä noista kuudesta kohdasta koet omalla kohdallasi suurimmaksi haasteeksi?

Edellisessä postauksessa avasin vähän ajatuksiani siitä, tarvitseeko salitreenissä käyttää erikoistekniikoita kehittyäkseen.

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

 

 

Ennakointi vs. reagointi – onko ässiä hihassa, kun arki yllättää?

Sitä kuulee sanottavan, että arki pääsi yllättämään. Ihan puskista tuli tämä ja tämä homma, niin sitten ne salitreenit jäi tekemättä ja lounas syömättä. Miten siinä nyt silleen kävi?

Luen tällä hetkellä Joni Jaakkolan Väkevä Elämä -kirjaa (köh köh, on muuten asiapitoisin ja paras ”mutkat suoriksi” -hyvinvointiopus, mitä oon koskaan lukenut), jossa puhutaan tästä aiheesta ja ne herätti ajatuksia, joita pitää nyt avata tänne blogiinkin.

Mitä veikkaat, kuinka pieleen seuraava viikkosi voi mennä, jos oot viimeistään sunnuntai-illan ratoksi merkannut kalenteriisi tulevan viikon treenit, sumplinut aikataulusi ainakin osapuilleen niin, että sinne jää riittävästi aikaa uneen ja palauttaviin hetkiin, ja miettinyt, mitä tulet syömään tulevalla viikolla missäkin välissä? Jälkimmäiseen viitaten, yleensä välipalat tuppaavat tuottamaan eniten päänvaivaa. Töissä ei mahdollisesti ole kylmäsäilytystä tarjolla, tai ”ei ole aikaa” syödä lounastauon ja työpäivän päättymisen välissä mitään.

Niin kuin Väkevä elämä -kirjassa osuvasti sanotaan, niin treenit ja syömiset harvoin menevät nappiin, jos viikko aloitetaan ”katsotaan nyt jos jotakin ehtis jossain välissä” -mentaliteetilla. Itse oon ainakin kokenut erittäin päteväksi sen, että treeneihin suhtautuu samalla vakavuudella kuin sovittuihin tapaamisiin. Jos se lukee viikkokalenterissa, se toteutetaan. Ainoastaan kalenterin tyhjille ruudukoille saa buukata muita menoja.

Tietenkään koskaan ei voi ennustaa, miten asiat tulevat menemään just pilkuntarkkuudella. Mutta todennäköisyyttä voit lisätä ihan huimasti. Ja positiivinen puoli on se, että vaikka arki heittäisi kapuloita rattaisiin, niin kun sulla on jonkunlainen ennakointi ja hätäratkaisut valmiiksi mietittynä, et koskaan päädy sormi suussa miettimään ”miten tässä nyt näin kävi?”. Sen sijaan pystytkin vetämään hihasta jonkun ässän ja päädyt muuttamaan toivottomalta näyttäneen tilanteen ainakin siedettäväksi ennakointisi ansiosta.

Mitä sellaista ajattelit tehdä tänään, jotta huomenna asiat menisivät aivan nappiin?

Proaktiivinen eli ennakoiva elämäntapa on ihan väistämättä vähän lempeämpi keino viettää arkea, kuin reaktiivinen, jossa just sattuu näitä kuuluisia tulipalojen sammutteluja siellä sun täällä. Kovin paljon ei jää tilaa uusille ideoille ja kehittäville ajatuksille, jos kaikki aika menee jo tehtyjen asioiden korjaamiseen.

”Sisäistä se tosiasia, että tämän päivän tulokset on rakennettu suurilta osin jo eilen. Se mitä tänään teet, on aikaisemmin kylvämiesi siementen sadon korjaamista.” / Väkevä Elämä

Itselläni selkein reaktiivisen elämäntavan aiheuttaja on se, jos viivyttelee nukkumaanmenoa liian kauan. Iltamyöhään on helppoa kuvitella, että hoidan nyt nämä pari asiaa tästä vielä, niin ei jää aamuksi roikkumaan, mutta rehellisesti sanottuna saattaisi syntyä parempaa jälkeä kun ne ”pari asiaa” hoitaisi levänneenä, yön yli asioita hauduttaneena ja freshillä aivotoiminnalla. Eikö? 😉

Tästä tulee sitten hirveä oravanpyörä, joka omalta osaltaan vaikuttaa tulevien päivien pieniin valintoihin ja omaan tehokkuuteen.

Arki yllättää ja kaaos uhkaa – mitäs nyt?

Arjessa ei mitenkään pysty kontrolloimaan kaikkea, mutta kun opettelee oikeasti tuntemaan itsensä ihan läpikotaisin ja ymmärtää, miten tuppaa toimimaan missäkin tilanteessa, niin osaa myös suunnitella parempia toimintatapoja vastaisuuden varalle. Jos sulla on vaikka aiempaa kokemusta siitä, miten muutto tai uran vaihdos vie sut aivan sivuraiteille hyvinvoinnin suhteen, niin miten voisit jatkossa toimia paremmin, kun samankaltaisia asioita tulee eteen?

Mikä on muuttuvissa elämäntilanteissa ja arjen kiireissä just se kaikista oleellisin juttu, mikä pitää sun hyvinvointia yllä? Unen priorisointi, ateriarytmistä kiinni pitäminen, sosiaalisten suhteiden vaaliminen?

Otetaan esimerkki ennakoimisesta. Alat tuntea salitreeneissä satunnaisesti olkapäissä vihlovaa kipua, joka pakottaa sut muuttamaan treeniäsi lennosta ja rajoittaa arkeasi jonkun verran. Kannattaako sun silloin…

ennakoida, ja varata aika osaavalle fysioterapeutille, tai ottaa vihdoinkin kalenterista aikaa sille unholaan jääneelle kehonhuollolle

VAI

lakaista ko. ongelma maton alle, jatkaa treeniä entiseen malliin ja odottaa, kunnes se olkapää aiheuttaa myöhemmässä vaiheessa jotain isompaa vahinkoa, joka rajoittaa treeniä/arkea vielä entistä enemmän?

Jälkimmäinen tapaus on esimerkki tilanteeseen reagoimisesta, sen toivotun suunnitelmallisuuden/ennakoinnin sijaan. On ehkä alussa vähän nihkeää ottaa lisää aikaa kehonhuollolle tai lähteä selvittämään yllättävien olkapääkipujen syytä, mutta vielä nihkeämpää on ottaa pidempi breikki, jos menet huolimattoman liikkeen seurauksena murjomaan olkapääsi kovemminkin. Yllättävä urheiluvamma puolestaan syö aikaasi siltä, mikä olis ollut tavoitteidesi kannalta oleellista, ja koko homma olisi tässä tapauksessa ollut ennaltaehkäistävissä.

Pakko kyllä vaan todeta, että ei treeneistä ja ateriarytmeistä tule mitään, jos niitä ei ole mitenkään suunnitellut etukäteen. Näin ainakin mulla, entäs itselläsi? Saatko pidettyä fiilikset ja onnistumisen mittarit positiivisen puolella, jos sulla on erittäin hektinen viikko meneillään ja minkään osa-alueen toteuttamista ei ole ennakoitu etukäteen? Hetkessä eläminen ja spontaanius on ihailtavia piirteitä noin yleisellä tasolla elämässä, mutta hyvinvoinnin peruspilareista kun on kyse, niin ne piirteet kääntyvätkin helposti itseä vastaan.

Väkevä Elämä -kirjassa on listattu 4 yleispätevää kysymystä, jotka voit kysyä itseltäsi aina, kun eteen tulee haastavia tehtäviä/tilanteita tai jos tuntuu siltä, ettei oma suoriutumiskapasiteetti riitä kaikkeen mitä on käsillä;

Kuka tekee? Mitä tehdään? Milloin tehdään? Miten edistytään?

Varsinkin tuo ”milloin tehdään” on aika hemmetin oleellinen kohta. Se, että viikon aikana treenataan ”jossain vaiheessa” tarkoittaa suurella todennäköisyydellä sitä, että ei muuten treenata ja seuraavana sunnuntaina mietitään, miten se aika vaan lipui sormien lävitse.

Tai tilanne, jossa oot jo pitkään ajatellut, että pitää muuten varata aika hierontaan ”jossain vaiheessa”. Milloin? Mihin mennessä? Älä päästä itseäsi tilanteesta ennen kuin se on varmasti varattu ja merkitty kalenteriin. Jos tiedät, että se hieronta tukee hyvinvointiasi ja ehkäisee jatkossa suurempia kremppoja, niin silloin siihen kannattaa panostaa. Ennakointia siis kehiin, ennen kuin se suurempi tarve ehtii ilmaantua!

Mieti etukäteen, millaisiin välipalaratkaisuihin turvaudut tulevalla viikolla? Tai etenkin niissä tilanteissa, kun iskee joku yllättävä palaveri tai muu aikasyöppö? Miten treenaat silloin, kun elämässä on tosi kuormittava ajanjakso etkä halua kuormittaa hermostoa liikaa, mutta haluat silti ylläpitää hyvää fiilistä ja säilyttää aiemmin tehdyn työn tulokset? Tunnistatko hyvissä ajoin itsestäsi, milloin on perusteellisen akkujen latauksen aika?

Jos sulla on tapana skipata kiireessä aamupala, mutta tiedät sen johtavan illansuussa hillittömään ruuan mättämiseen, niin ennakoi ja ota työmatkalle mukaan edes juotava smoothie. Tällaisissa tilanteissa ei kannata jäädä liikaa puntaroimaan kaikista parhainta vaihtoehtoa, vaan miettiä, mikä on just sun tilanteeseen sopivin. Jos asia X estää epätoivotun asian Y tapahtumisen, niin valitse asia X, vaikka se ratkaisu tuntuisikin nihkeältä kyseisellä hetkellä.

Pikkuhiljaa ennakointia opettelemalla huomaat aika äkkiä muuttuvas oman elämäsi supersankariksi, no joke!

Lue myös: Hyvinvoinnin ylläpitäminen arjessa ja pari sanaa armollisuudesta

Edellisessä postauksessa jaoin tämän huisin hauskan intervallitreenin juoksumatolle tehtäväksi!

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

Hei, tutustutaanko?

Nyt kun blogi on virallisesti siirtynyt FitFashionin puolelle niin on varmaan ihan paikallaan tehdä virallisempi esittelypostaus siitä, kuka täällä näitä tekstejä kirjoittelee ja mikä on meikäläisen tarina. 🙂

 


Olen 26-vuotias uunituore Trainer4You Personal Trainer, Kuntosalivalmentaja ja Hyvinvointivalmentaja Helsingistä. Mikä mut ajoi personal trainer-koulutukseen viime vuoden puolella, siitä voit lukea täältä. 😉

Tiivistettynä sanottakoon, että vihasin ja välttelin liikuntaa parikymppiseksi asti, koska kouluajoilta oli jäänyt päähän erittäin pinttynyt uskomus siitä, että liikunta ei ole mua varten ja olen liian kömpelö sellaisiin hommiin. Ajattelin, että liikunta on lahjakkaille. En uskonut itseeni, en yhtään.

Syöminen oli kyllä sen sijaan aina mukavaa puuhaa, ja tähän yhdistettynä jatkuva baareissa roikkuminen täysi-ikäisyyden kynnyksellä ei ollut mikään mairittelevin kombinaatio. Hommat niin sanotusti karkasi käsistä, elämänrytmini oli täysin hukassa. Skippasin aterioita, valvoin aamukolmeen, saatoin herätä klo 13 ja syöminen oli hyvin iltapainotteista. Jatkuvasti oli pinna kireällä, väsytti ja piti ottaa päikkäreitä työpäivien jälkeen. Ei ollut mitään innostavia tavoitteita elämässä, ei uskoa itseen, ei toivoakaan mistään aktiivisuudesta. Olin kateellinen muiden menestyksestä ja kunnianhimosta.

Kun sitten vihdoin kyllästyin elämääni huonokuntoisena, ylipainoisena ja täysin vailla päämäärää (vietin silloin välivuotta opinnoista), aloitin liikkumisen aluksi täysin ulkonäkösyistä. Päässäni pyöri vaan motivoiva lause ”at any given moment you have the power to say: this is not how the story is going to end”.

Liikkuminen oli pelkkää pakkopullaa, hampaat irvessä vääntämistä. Tuskailua siitä, että voiko ihmisen lähtötilanne enää huonompi ollakaan. Mutta en mä voinut antaa periksikään, koska olin kurkkua myöten täynnä sitä jatkuvaa sumussa elämistä ja huonoa vointia. Päätin silloin, että täältä suosta noustaan vaikka väkisin.


No luonnollisesti olin todella innoissani painamassa kaasua pohjaan, ja mietin, että nyt mua ei muuten pidättele enää mikään! Ojasta allikkoonhan siinä mentiin. Söin aivan liian vähän, välttelin hiilihydraatteja ja treenasin hulluna, olihan mulla välivuotta viettäessäni aikaa enemmän kuin tarpeeksi. Treenasin kotona, koska en kehdannut mennä kuntosalille.

Mua ihan puistattaa katsella yhtä koneeltani löytyvää vanhaa tiedostoa, missä luki päivittäinen liikunta-annokseni listattuna niiltä ajoilta. Videoita suoritettiin toisensa perään, vaikka pää kainalossa. Koti muuttui hetkessä yhdeksi surkeaksi jumppasaliksi. Matot reunaan pois tieltä ja sitten vaan huhkimaan. Yksi säälittävä lepopäivä pidettiin sunnuntaisin. Ja sekin kului potemalla huonoa omaatuntoa ”laiskottelusta”.

Monesti mietin, että tarvitaanko nyt kuitenkaan edes sitä yhtä lepopäivää, kun ihan omalla kehonpainolla ja pienvälineillä sitä suurimmaksi osaksi treenasi ja ”eihän tää nyt ole lähelläkään kuntosalitreenin kuormittavuutta”. Voi tyttö parka! Stoppi tuli, kun sain keuhkokuumeen ja olin reilu kolme viikkoa totaalilevossa.

Opin siis kantapään kautta, miksei kannata liikkua 3 tuntia päivässä niin kuin viitisen vuotta sitten tein. Ei ollut maalaisjärkeä silloin päässä, ei sitten yhtään. Olisinpa silloin tiennyt, että parempia tuloksia saa tekemällä vähemmän, mutta fiksummin ja suunnitelmallisemmin, kuin tekemällä aina vaan enemmän ja enemmän, mutta täysin umpimähkään.

Vaikka mun laihduttaminen karkasikin vähän käsistä aluksi, niin positiivista siinä elämänvaiheessa oli se, että löysin liikunnan ilon pikkuhiljaa. Löysin liikunnan ilon mm. Blogilates-videoiden avulla YouTubesta. Blogilates-kanavaa piti (ja pitää edelleen) yllä sellainen Cassey  Ho -niminen nainen, ja se mikä niissä videoissa vetosi, oli aitous. Olin kyllästynyt aiemmin niihin tekopirteisiin jumppaohjaajiin, jotka suoritti liikkeet hymyssä suin ilmeenkään värähtämättä. Mutta Cassey Ho näytti noissa videoissa myös sen ”kärsimyksen” ja ne taustalta kuuluvat ”I’m dying here too!”-huudot tsemppasi mua enemmän, kun mikään. Tajusin vihdoin, että treenatessa saakin mokailla, naureskella ja kilpailijana voisikin olla vaan minä itseäni vastaan.

Keväällä 2013 uskaltauduin vihdoin hankkimaan salikortin, treenattuani siis vuoden ensin kotona (liikaa). Pitkään treenasin 6 kertaa viikossa, mutta kun uskalsin päästää irti siitä pakonomaisesta kontrollista ja luottaa siihen faktatietoon, miksi lepo kannattaa, niin kummasti alkoi treenitehotkin nousta salilla!

Nykyään painotan myös hyvin paljon henkisen hyvinvoinnin merkitystä kokonaiskuvassa, enkä todellakaan stressaa, jos edessä on joku hyvä reissu tai juhlat, joiden myötä treeniaikatauluun tulee muutoksia. Välillä pitää irrotella hyvällä omallatunnolla. Kun ensimmäistä kertaa aikoinaan tajusin jonkun mässäilyn täyteisen mökkireissun jälkeen, että kaipasin jo niitä omia rutiineja ja salitreeniä, niin se oli muuten aika merkittävä hetki elämässä!

Ymmärsin vihdoin, että ei maailma siihen kaadu, jos joskus possuilee ja vetää potslojoa pari päivää hyvässä seurassa. Ne omat rutiinit oli siinä vaiheessa tulleet jäädäkseen, enkä olisi enää missään nimessä halunnut jäädä sille laiskottelun tielle jonkun mässäilyviikonlopun jälkeen. Keho oppii kaipaamaan puhtaampaa ja freesimpää ruokaa, kun se tottuu siihen. Ja jossain vaiheessa huomasin, että kaipaan sitä rutiiniksi muodostunutta liikunta-annosta – ilman sitä aloin hyppiä seinille ja tuntui, ettei ole mitään, mihin purkaa kaikki ylimääräinen energia. Eli kyllä routa porsaan kotiin ajaa, aina! 😉

Oon ollut koko ikäni kaupallisella alalla duunarina ja etsinyt itseäni hyvinkin pitkään. Mulla on aina kytenyt taustalla ajatus siitä, että jollain tavalla haluaisin auttaa ihmisiä, vaan pitkään meni tajutessa, että valmentaminen olisikin se juttu. Havahduin siihen, että aina vapaan hetken koittaessa ajatukset harhaili raudan pariin. Vihdoin tajusin, että sitähän mä tekisin vaikka kukaan ei siitä mulle maksaisi!

Voisiko omasta intohimosta tosiaan lähteä rakentamaan ammattia? No hitto miksei! Niinpä päätin lokakuussa 2016 aloittaa Trainer4Youlla personal trainer-koulutusputken ja oon sen myötä oppinut myös nauttimaan elämästä entistä enemmän. Jotenkin hiffasin koulutuksen mittaan, että oon elänyt aika sumussa ennen sitä. Ennen oman jutun löytymistä. Nykyään sitten hihkunkin onnesta ihan päivittäin. Arvostan pieniä asioita elämässä. Onni ei ole mulle enää päämäärä, vaan se koostuu pienistä yksittäisistä ja ohikiitävistä hetkistä.

Niitä pieniä onnen hetkiä arjessa tuo muun muassa tummapaahtoinen kahvi, hyvät (huonot) inside-vitsit, musta huumori, kesäillat, luonnossa samoileminen, pitkät keskustelut kahden kesken, lapsen hersyvä nauru, pitkän kaavan brunssit, tervehdykseen vastaavat bussikuskit ja persuksille potkivat podcastit, joita kuuntelen aamuisin.

Nyt on PT-lisenssi kourassa ja fokus tulevaisuuden rakentamisessa. Ajatus tästä mahdollisuudesta saa joka kerta kylmät väreet pintaan. Aloitan tässä syksyn tullen EasyFit Pitäjänmäellä personal trainerina ja teen siinä ohessa toki myös esimerkiksi etävalmennuksia ja muutamia yksittäisiä lähivalmennuksia pääkaupunkiseudulla. Lokakuussa aloitan jatkokoulutuksen Trainer4Youlla ja kouluttaudun voimavalmentajaksi, woop woop! Se on se osa-alue, mikä mun nimeä huutaa tällä hetkellä eniten. Oman kutsumuksen löytäminen on niiiin siisti juttu. 🙂

Tervetuloa mukaan seurailemaan! Ja jätä ihmeessä joku puumerkki tuohon kommenttikenttään. Vuorovaikutus on parasta!

***

SEURAA SOMESSA:

Facebook

Twitter

Instagram