SE ON UUSI ARKI NYT!

Vuosi vaihtui tossa jo pieni hetki sitten ja havahduin tässä yks päivä siihen, että blogi on taas jäänyt muiden kiireiden varjoon. Mulla oli tuossa viime viikon perjantaina muutto Helsingistä Turkuun ja sitä ennen aina vihoviimeisille hetkille muuttoon asti oli yhtä sun toista jännättävää. Koko sen kuluvan viikon ennen muuttopäivää sai stressata, että meneekö kaikki muuttokuvioissa nyt sittenkään niin kuin elokuvissa. Pitkä stoori, ei siitä sen enempää, mutta voi sitä helpotuksen tunnetta, kun vihdoin sain astua uuteen kotiin, kaikki oli ok ja tuntui että kivi ois pudonnut sydämeltä. Vihdoin Turussa!

Tässä on kulunut vasta vajaa viikko täällä uudessa kodissa ja asuinympäristössä. Mulla ei oo ollut hetkeäkään ikävä Helsingin kuvioita. Ihan uskomatonta. Melkein sellainen fiilis, että hei tänne mä oon aina kuulunut, miksen oo tajunnut sitä aikaisemmin?

En todellakaan tunne mun asuinympäristöä vielä erityisen hyvin, saatika keskustan seutua, mutta jos rehellisiä ollaan, niin olin aivan käsi myös Helsingissä liikkuessa. Joten eiköhän tää tästä. Näin ihan referenssinä sen verran, että harhailin puolieksyksissä jossain Kampin seudulla vielä muuttoa edeltävällä viikolla. Terveisin koko ikänsä pääkaupunkiseudulla asunut.

Ja jos työkuvioista sen verran, että aloitin tällä viikolla personal trainerina Fit Kaarinassa! 🙂 Nuo Fit-ketjun salit on muuten kasvaneet ihan jäätävää vauhtia vuodenvaihteessa, musta on hienoa olla mukana tän salin toiminnassa. Meillä on Kaarinassa ihan upouudet ja hienot tilat, sali on ollut auki vasta reilu kolme viikkoa. Siellä toimin siis PT:nä omalla toiminimellä ja ainakin toistaiseksi mun kalenteriin mahtuu kyllä myös muutamia etävalmennettavia, jos joku siellä kaipaa jeesiä, eikä asu Turun seudulla.

Haluan nyt keskittyä pt-kuvioihin ihan niin paljon kuin mahdollista. Mulla menee kotoa suoraan bussi duunipaikalle, joten siltäkin osin hommat luistaa. Oon ihan innoissani nyt kaikesta. Niin paljon uutta! Ihan parasta. Oon päässyt jo testaamaan Turussa monia kahviloita ja tän hetken suosikkina ehdottomasti Fontana. Siellä oli täydellinen brunssi. 20 euron hinnalla vatsa niin täyteen, ettei seuraavaan 6 tuntiin tarvinnut ajatellakaan ruokaa ja jälkkäripöytä oli jopa tällaisen sokerihiiren mielestä niin makea, että niitä juttuja ei ihan oikeasti pystynyt hamstraamaan kovin paljoa.

 

 

Mulla on paljon rauhallisempi olo täällä. Ja uuden kodin sain tuntumaan kodilta jo muuttopäivän iltana. Oon aina ollut toivottoman surkea pakkaaja (en muistele lämmöllä muuttoa edeltänyttä pakkaus- ja siivousrumbaa), mutta sen sijaan tavaroiden purkamisessa oon todella tehokas. Jostain syystä en saa mielenrauhaa, jos kamat on muuttolaatikoissa purkamatta kovin pitkään. Alan heti tositoimiin ja haluan saada kaiken valmiiksi ennen kuin voin oikeesti päästä nauttimaan uudesta kodista.

Sellainenkin jännämomentti oli tässä ennen muuttoa, että en ollut nähnyt ite tätä tulevaa kämppää livenä. Olin nähnyt vaan kuvia muutaman. Uhkarohkeeta ehkä, mutta joskus vaan kannattaa luottaa. Yleensä asiat kääntyy parhain päin. Vielä sellainenkin kiva uutinen, että saan tänne kämppään laminaattilattian ensi viikon puolella. Lattia oli ainoita asioita, mikä mua tässä kodissa häiritsi, joten enpä vois olla tästäkään uutisesta enää iloisempi. 🙂

Mitä teille kuuluu?

 

Edellisessä postauksessa:

KULUNEEN VUODEN LUETUIMMAT POSTAUKSET

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

 

MITÄÄN UUTTA EI KOSKAAN SAAVUTETA PITÄMÄLLÄ KIINNI VANHASTA

Mitä olet mieltä, voiko elämässä saavuttaa mitään saavuttamisen arvoista pitämällä kynsin ja hampain kiinni tutusta ja turvallisesta arjesta koko ajan? Mun mielestä ei. Välillä pitää ottaa riskejä, eikä aina niin hallittujakaan. Oon aina ollut siitä kaksipiippuinen ihminen, että joko laitan asioiden suhteen pyörät pyörimään 110% moodilla tai sitten ne ei pyöri ollenkaan. Nyt vasta reilun vuoden, parin aikana hommat on pyörineet enemmän kuin koskaan. Oon ottanut niitä pelottavia askeleita portaikossa, jossa ei ole vielä sitä huippua näkyvissä. Ja mitä useammin sitä on tehnyt, sen enemmän oon uskaltanut jo tukeutua siihen, että ehkä kaikki järjestyy hyväksi ennemmin tai myöhemmin.

Mun mielestä olisi tylsää tehdä elämässä päätöksiä aina järki edellä. Miksei vois kerrankin kuunnella sydäntä ja kokeilla jotain ihan uutta?

Se on kuulkaas semmoinen homma, että tämä tyttö löytää itsensä aivan varmasti Turusta ensi vuonna. Kyllä. Ajattelin muuttaa sinne ja laittaa siellä aivan kaiken uusiksi. Hei hei, logiikka, nyt vaan mennään sinne mihin elämä kuljettaa. Sopii mulle!

Ajattelin ottaa vuoden 2018 teemaksi sen, että voisi pysytellä mahdollisimman kaukana varmoista ja tylsistä ratkaisuista ja elää kerrankin sellaisella ”gut feeling” -meiningillä. En haluaisi enää miettiä jälkikäteen itsekseni, että ”olis pitänyt kuunnella sitä omaa intuitiota silloin ja silloin, kun asia X tapahtui”.

Eli, vuoden 2018 motto:

Kun mietin paria edellistä vuotta, niin kaikki parhaat päätökseni oon tehnyt hetken mielijohteesta.

Joku kuningasidea on vaan iskenyt kun salama kirkkaalta taivaalta ja kun sen idean oon päähäni saanut, niin ei se sieltä muuten hevillä poistukaan. Nää kaikki viime vuosina tekemäni päätökset on olleet sellaisia, että oon manifestoinut niitä mielessäni vuosikausia jollain tasolla, mutta sitten unohtanut taas ne haaveet sellaiseen tasaisen harmaaseen arkeen. Haudannut ne toivon kipinät siellä jossain ja tyytynyt semmoiseen blaah-fiilikseen.

Onneksi nuo loistoideat on tulleet tauon jälkeen ihan puskista uudestaan esiin, ja nyttemmin oonkin uskaltanut tarttua niiden ilmaannuttua heti toimeen, koska intuitio vaan käski niin tekemään. Välillä on oltu jo menossa perse edellä puuhun, mutta aina viime hetkillä on löytynyt joku ratkaisu kaikkeen. Ja aina tasaisin väliajoin havahtunut siihen, että kyllä se päätös sittenkin kannatti tehdä.

Sydämen kuunteleminen muuten toimii! Kokeilkaas. Yleensä se ensimmäinen fiilis jostain asiasta/ideasta on aina oikea. Sitä kannattaa kuunnella. Kun asioita alkaa liikaa vääntelemään, kääntelemään ja punnitsemaan jokaisesta perspektiivistä niin oot äkkiä sotkenut aivosi aikamoiseen kiemuraan ja tehnyt asioista tarpeettoman hankalia. Sama pätee myös elämäntapamuutoksessa.

Oon saattanut Mel Robbinsista mainita tässä blogissa ennenkin, mutta hänellä on semmoinen aika kätevä sääntö elämässä, kuin ”5 second rule” – kun saa jonkun idean päähän, että ”mun pitäisi…”/”voisin…”/”mitä jos…”, niin pitää välittömästi laskea viidestä alaspäin 5-4-3-2-1 ja tehdä joku ratkaiseva siirtoliike sen eteen.

Tuo toimii siis ainoastaan käänteisesti laskemalla viidestä alaspäin, koska jos lasket 1-2-3-4-5, voit jatkaa laskemista loputtomiin ja olla tekemättä mitään. Pitää siis vaan tehdä joku muuvi ja miettiä vasta jälkikäteen, miten toimitaan. Tee se ennen kuin aivot tajuaa, mitä olet tekemässä. Hah, toimii.

Kun pääkaupunkiseutu vaan ahdistaa

Oon vuosikausia miettinyt, ettei pääkaupunkiseutu oikeen ole mua varten. Oon asunut pääkaupunkiseudulla koko ikäni Vantaan ja Helsingin väliä ravaten, mutta en oo koskaan tuntenut mitään suurta rakkautta mun kotikaupunkia kohtaan. Onhan täällä kaikki palvelut tosi lähellä, kaikki parhaat tapahtumat on täällä ja näin pois päin. Paperilla tää kaupunki on ihan täydellinen paikka elää, mutta ei noin käytännössä. Joka kerta kun oon päässyt pois pääkaupunkiseudun stressaavasta meiningistä niin musta on kuoriutunut ihan uus ihminen, vaikka kyseessä olis joku parin päivän miniviikonloppu rauhallisemmissa maisemissa.

En mä halua elää kaupungissa, jossa ihmiset raivostuu myöhästyessään metrosta, jonka vuoroväli on 5 minuuttia. Pahinta on ollut muuten huomata olevansa itsekin siinä tilanteessa. Mihis sitä on kiire valmiissa maailmassa? Mulla on Helsingissä kulkiessa sellainen tunne koko ajan, että huoh, pitäisi olla jo jossain, ahdistaa, kiire, ei pysty, kulkekaa kovempaa, pois tieltä. Leposykkeeseen tulee välittömästi +30 lyöntiä kaupungin hulinassa.

Sattuneesta syystä oon viettänyt Turussa nyt paljon aikaa ja koska oon siitä kaupungista haaveillut jo pidempään, niin nyt se on ihan konkreettisesti kolahtanut – sinne mä haluan asettua! Mä haluan asua paikassa, jossa voin käppäillä kotiovelta jonnekin metsän keskelle ihan minuuteissa. Haluan vähän pienemmät piirit. Okei, eihän Turku mitään maaseutua ole, mutta on se nyt iso muutos verrattuna Helsinkiin.

En todella tiedä, mistä löydän itseni vuoden päästä, mutta jos nyt syvennyn tonne jonnekin mielen syövereihin, niin kyllä mä näkisin itseni Turussa ihan pysyvästi. Mulla ei ole hajuakaan, minne päin Turkua muutan ja millaisilla työkuvioilla elämäni siellä aloitan, mutta aika näyttää.

Heippa Helsinki, ei tule ikävä! (Ainakaan paljoa.)

Edellisessä postauksessa:

YLLÄRIKEHONHUOLTOHETKIÄ, POHDINTAA BLOGISKENESTÄ JA MUITA KUULUMISIA

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

 

 

 

 

Itsensä toteuttaminen vaan kannattaa – millaisia oivalluksia PT-työ on tuonut?

Oon somessa hehkuttanut aiemminkin sitä, miten siistiä on vihdoin todeta löytäneensä sen oman jutun. Mutta vieläkin huomaan vähintään pari kertaa viikossa kesken kaiken miettiväni, että mitä täällä tapahtuu, oonko mä ihan oikeasti menossa just valmentamaan asiakasta ja saanko mä ihan oikeasti just pohtia näitä asioita ja ratkoa näitä ongelmia henkilön X kanssa. Ei sitä vieläkään voi käsittää. Kun en mä oikeastaan tosissani edes osannut haaveilla tällaisesta arjesta vielä pari vuotta sitten. Kunhan treenailin omaksi ilokseni ja innokkaasti vastailin, jos joku tuttu kyseli vinkkejä hyvinvointijutuista.

Nyt suurinpiirtein reilun kuukauden (onko siitä vasta kuukausi?!) oon toiminut virallisesti PT-hommissa, koska heinäkuu oli oikeastaan vaan sellaista valmistautumista ja tulevaisuuden kuvioiden miettimistä, kun sain ton sertifikaatin kouraan. No nyt reilu kuukausi myöhemmin voisin sanoa, että mun kalenterini on kummallisen täynnä. En valita, en sitten yhtään! Mutta miten tässä näin kävi?

Jos tää on unta, niin ei kai tästä ikinä herää?

Kun löytää oikeasti sen oman jutun, ja saa toteuttaa sitä arjessa, niin ei enää tarvii ikinä vastata kuulumisten kyselyyn ”ihan perus” ”ihan jees”. Jumaliste, ei mitään jees-elämää, kiitos! Tähän liittyen muuten kannattaa katsoa hyvä TED-talk täältä. Jos elää jatkuvasti kädenlämpöistä elämää, niin se tavallaan oikeuttaa sen, ettei asioille tarvitse tehdä mitään. Saa oikeutuksen sille, että ihan jees -meininki jatkuu vastaisuudessakin. Ne onnesta kiljumisen arvoiset tapahtumat on sitten korkeintaan lomilla ja viikonloppuisin. Auts?

Oon pyöräillyt tässä joinain iltoina saliduuneista kotiin musat korvilla ja leijaillut jossain ihan omissa maailmoissani. Miettinyt, että miten uskomatonta saada tehdä edes osan viikosta sitä, mikä tuntuu merkitykselliseltä ja saa sydämen sykkimään. En siis vielä ole kokopäiväisesti PT:n hommissa, joten ne hetket, mitä niiden tehtävien parissa saan viettää, on ihan toisista sfääreistä. Huhhuh. Vielä viime vuonna ajattelin, että miksi joku viitsii pelleillä väittäessään, että on työssä, joka ei tunnu työltä? Nyt sitten tiedän, ettei se mikään tuulesta temmattu väite ole. 

Salilla työskennellessä on vaan jotenkin niin huippufiilis. Ihmiset on hyvällä tuulella (no totta kai, koska ne treenaa), saa hengata painojen keskellä päivät pitkät ja saa kohdata ihan erilaisia ihmisiä laidasta laitaan. Ja saa olla just niin aktiivinen kun haluaa. Treenata välillä ja sitten taas jatkaa.

Hiton hetkistä arkea vietän tällä hetkellä, mutta päivääkään en vaihtais pois. Opin koko ajan lisää ja tässä koko ajan hitsaillaan arjen palasia kohdilleen siten, että jos aina jossain sopivassa välissä saisi omatkin treenit mahdutettua kalenteriin. Se oma treeni ja säännöllisyys/suunnitelmallisuus on kuitenkin se, mikä loppupeleissä pitää mut järjissäni. Pari päivää ilman treeniä, pelkkää paikasta toiseen juoksemista, niin heti huomaa miten luovuus valuu sormien läpi ja semmonen tekemisen meininki häviää vaan jonnekin.

Nenä pois kirjasta ja hommiin!

Oon myös oppinut hirveän paljon itsestäni tän parin kuukauden aikana. On niin siistiä, että saa oikeasti kohdata sen tapaamisessa olevan ihmisen kahden kesken ja päästä toisen ajatusmaailmaan ja arvoihin käsiksi. Löytää yhdessä niitä pieniä ahaa-elämyksiä omien käyttäytymismallien taustalta. Myös se on tullut tässä huomattua, että kyllä valmennustyössä käytännön tekeminen on kaikista opettavaisinta, eikä se teorian pänttääminen ja kirjaosaaminen. Jokainen ihminen kuitenkin kantaa kehonsa ihan eri tavalla ja treenaa eri tavoitteita kohti.

Kyllä se ”kentällä” viihtyminen vaan antaa paljon enemmän. Musta tuntuu, että opin jokaisessa omassakin treenissä lähes joka kerta jotain uutta omasta kehosta ja sen toiminnasta eri tilanteissa. Vaikka treenivuosia on tässä takana useampi, ja monia ylä- ja alamäkiä on koettu matkan aikana. Ainakin mun on äärimmäisen helppo asettua asiakkaan saappaisiin. Tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu se kaaos pään sisällä, kun miettii, että jotain tarttis tehdä, mutta mitä tarttis tehdä ja kuinka paljon?

Kun treeneissä mennäänkin mopoautolla moottoritielle

Monilla mun kohtaamilla ihmisillä on ihanan kunnianhimoisia tavoitteita muutaman kuukauden ajalle, mutta sitten unohdetaankin ne mahdollisuudet, mitä on käsillä pidemmällä aikavälillä. Tai ylipäätään unohdetaan miettiä, mitä tapahtuu sitten, kun se tavoite on saavutettu – millä tavalla elämä on parempaa sen jälkeen, miten ne tulokset ylläpidetään, millaista arkea vietät kun se tavoite on saavutettu?

Monilla ihmisillä on just sellainen tsemppimeininki, että vaikka takana olisi puoli vuotta passiivisuutta, niin halutaan elää ja urheilla niin kuin se ”tavoiteminä” eläisi – käydä salilla 5-6 kertaa viikossa ja laittaa kaikki elämän palikat remonttiin. Mutta sit siinä tulee sellainen mopoautolla moottoritielle -efekti hyvin äkkiä vastaan. Ja kun tavoitteet on heti alussa liian kunnianhimoiset, niin on helppo taas heittää tiukan paikan tullen hanskat tiskiin, koska on alunperinkin vaadittu itseltään ihan liikoja. Siihen nähden, millaisista olosuhteista on lähdetty liikenteeseen. Sitten kun tuleekin repsahdus, voi hyvällä omallatunnolla uskotella itselleen, että tilanne on ihan okei entiselläänkin ja toistaa samaa kaavaa jatkossa.

Mulla keittää niin pahasti yli, kun nyt on taas näkynyt iltapäivälehtien otsikoissa joidenkin jenkki-PT:iden paasauksia siitä, kuinka alle 3 kertaa viikossa treenaaminen on täysin turhaa. Siis mitä?! Ja tähän kun ynnätään päälle vielä virallisten suositusten liikuntapiirakka, niin on helppo tyytyä ajatukseen, että jos ei pysty toteuttamaan sitä tavoitteena olevaa viikottaista liikuntamäärää, on turha edes yrittää?

Tulokset on joskus pienestä kiinni

Ihan oikeasti tosiasia on se, että jos lähtötilanteessa oot täysin passiivinen toimistotyöläinen, niin jo pelkkä lounastauon jälkeinen kävelylenkki tekee ihmeitä keholle. Ei voida olettaa, että kaikki on lähtötasoltaan huippuaktiivisia. Mitä passiivisempi on, sitä pienempi määrä liikuntaa tuo jo tuloksia. Kaikki liike on aina kotiin päin, ettäs tiedätte.

Vähän alkaa jo tuntua siltä, että ihmiset odottaa, että ne tarvittavat askeleet on jotenkin paljon monimutkaisempia ja haastavampia, mitä niiden tarvitsis olla. Ei suostuta uskomaan, että kyse on oikeasti naurettavan pienistä muutoksista, mistä lähtee lopulta kertymään aika isot tulokset. Yleensä ne isoimman elämäntaparemontin läpikäyneet ihmiset ajattelee just jälkeenpäin, että mitäs muutoksia mä tässä nyt olen ees tehnyt, kun ei tää ole missään vaiheessa tuntunut miltään kuurilta tai rajoitteelliselta elämältä. Just siksi, koska ne muutokset on tehty pikkuhiljaa ja omaan elämään sovittaen. Ja kun niistä pienistä tavoista alkaa tulla rutiinia, niin ei niitä jatkossa edes mieti kahta kertaa ennen toteuttamista.

Mutta hei, haluaisin kuulla toteutatko sä itseäsi parhaimmalla mahdollisella tavalla just nyt? Vai onko hyvän elämän käsite ”sitku”:n päässä?

Edellisessä postauksessa listattuna ruokapäiväkirjaa ja fiiliksiä skarpimmasta ruokavaliosta.

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram