KAKSI TAPAA MOTIVOITUA – KUMPI TOIMII SULLA?

 

Törmäsin tuossa jokin aika sitten Kaisa Jaakkolan kirjoitukseen siitä, miten omat tavoitteet voi saada selkiytymään paremmin ajattelemalla sitä, mitä EI enää halua. Jos on sellainen olo, että jotain muutosta tarttis elämään tehdä, vaan kun ei keksi mitä. Kas kummaa, kun listaa paperille asiat, mitä ei enää kaipaa elämäänsä, niin alkaa tavoitteet kirkastua konkreettisemmiksi.

Musta tuo sama ajattelutapa toimii myös ennen kaikkea motivaation metsästämisen kannalta. Yleensä jengi neuvoo keskittymään vaan siihen, mitä haluaa elämässään saavuttaa. ”Eyes on the prize” ja sitä rataa. Musta tuo Kaisa Jaakkolan teksti oli erittäin hyvä ja aloin siinä just pohtimaan, että hetkinen – sain paljon paremman liekin elämäntapamuutoksen tekemiseen silloin joskus, kun keskityin listaamaan asioita, joita en enää halua kokea mun arjessa. Niihin oli jotenkin helpompi pureutua, koska sen kehnon olon ja epätoivottujen ”oireiden” kanssa kuitenkin kamppaili päivittäin. Jos olisin silloin miettinyt vaan, että haluan voida hyvin, haluan käyttää hihattomia paitoja häpeilemättä ja haluan pystyä tekemään punnerruksia ilman tuskaa, niin olisin luultavasti vaan turhautunut hyvin pahasti. Koska silloin elämäntapamuutosta aloittaessa noi asiat tuntuivat ihan hirveän kaukaisilta, ja ne oli siellä ”jossain”, hamassa tulevaisuudessa, jos kävisi hyvä tuuri. Haha.

Kun keskityt ajattelemaan, mitä et enää halua elämääsi – pääset juhlimaan niitä pienen pieniäkin erävoittoja, kun ei tarvitsekaan miettiä sitä isoa päätavoitetta ja sortua samalla perfektionismin pyörteisiin. Jos tavoite on vaikkapa pudottaa 20 kg painoa ja päästä timmiin kuntoon ennen jotain sovittua etelänmatkaa, niin mitä käy kun ensimmäiset 5kg tavoitteesta on saavutettu? Jäätkö voivottelemaan sitä, kuinka sulla on edessäsi vielä -15kg työmaa etkä ole vieläkään ultimaattisessa tavoitteessa kiinni, vai saisitko juhlittua sitä faktaa, että tuossa kohtaa housut eivät enää kiristä ja saat tehdä pari uutta reikää vyön rivistöön?

Täytyy silti huomauttaa, että meitä on moneen junaan. Mutta on ihan hyvä miettiä, kumpi ajattelutapa toimii just sulla. Haluatko pois päin jostain epätoivotusta tilasta vai kannustaako enemmän matka kohti jotain parempaa?

Pari esimerkkiä siitä, mitä et enää välttämättä halua

Et enää halua vaan katsoa vierestä, kun omat lapset vetää hiki hatussa pihaleikkejä nauruun pakahtuen?

Et enää halua jatkuvasti joutua ostamaan isompia vaatekokoja?

Et enää halua kaatua suoraan päikkäreille työpäivän jälkeen ja jämähtää sohvalle loppuillaksi täysin voimattomana?

Et enää halua sitä fiilistä, missä sinä olet oman elämän matkustaja tai sivustaseuraaja, ja asioita vaan tapahtuu?

Et enää halua tuntea oloasi vaivaantuneeksi, kun kaveri kysyy sua lenkille tai bodypump-tunnille seuraksi?

Et enää halua joutua pakoilemaan kuviin joutumista ja todeta mielessä kerta toisensa jälkeen ”oonko mä todella noin iso vai vääristääkö kamera”?

Et enää halua läsähtää nassullesi, kun yrität tehdä etunojapunnerrusta?

Saat varmaan ajatuksesta kiinni. Mulla aikanaan tuollaisen listan tekeminen sai aikaan sellaisen sisuuntumisen, että perkele, minähän vielä näytän!

Ja tuosta lähtökohdasta kun lähtee eteenpäin, niin voi ajatella, että kaikki on kotiinpäin. Voit unohtaa sen ison ja pelottavan päämäärän siellä ”kaukana” tulevaisuudessa ja keskittyä siihen, että pääset koko ajan pois päin ei-toivotuista asioista sun arjessasi, kunhan teet pitkäjänteisesti oikeita (pieniä) valintoja oikeassa järjestyksessä.

 

Lue myös:

Et saa mitä tilaat, vaan sitä mitä tarvitset

Miksi ilmaiset treeniohjelmat ja omatoiminen sooloilu eivät tuo tuloksia?

Kehosi tekee kaikkensa sinun eteesi – teetkö sinä samoin?

Edellisessä postauksessa:

7 KOHDAN CHECKLIST KEHITTÄVÄÄN TREENIIN

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

MIKSI JOTKUT ONNISTUU UUDENVUODENLUPAUKSISSA JA TOISET EI?

 

Luin joskus aikanaan Optimal Performancen blogista aika osuvasti;

”Ei niin paljon kuin mahdollista vaan niin vähän kuin on tarpeen”

Mulle tuo lause kätkee sisäänsä tosi tärkeän huomion. Ja tuo ajatus on muuten hyvä pitää mielessä varsinkin näin uuden vuoden häämöttäessä oven takana, kun kaikki puhkuu intoa ja motivaatiota tehdä se suuri elämäntaparemontti. ”Kaikki tai ei mitään”.

Lähtökohtaisesti ”uudenvuodenlupailijat” tuntuu olevan aina joku iso vitsi somemaailmassa, mutta aina jossain kesän lopussa tulee oikeasti vastaan niitä onnistumistarinoita, joissa tyyppi on aloittanut projektin vuoden alussa ja saanut huikeita muutoksia aikaan.

Miksi jotkut sitten onnistuu ja toiset jää nuolemaan näppejään?

Voisiko kyse olla esimerkiksi siitä, että onnistunutta elämäntaparemonttia ei voi laittaa täysillä käyntiin yhdessä yössä? On ihan suloinen ajatus, että 31.12. vedetään bilehumuissa kuoharipullo toisessa kädessä ja sipsipussi toisessa, ja sitten seuraavana aamuna, kun eletään tammikuun ensimmäistä, niin odotusten mukaan silloin ollaan jo pyöräyttelemässä vihersmoothieta männynkävyistä ja kuusenkerkästä. Elämäntaparemontissa on aina se kuherruskuukausi, jolloin eletään sydänemojin näköisinä ja pureskellaan parsakaalia, mutta kun jossain vaiheessa ne aivot havahtuukin siihen, että tämä ei olekaan se elämäntapa, johon ollaan totuttu. Sitten iskee ahdistus ja pakenemisreaktio. Takaisin tuttuun ja turvalliseen, niin kun olis jo!

 

On lähtökohtaisesti ihan loogista ajatella, että mitä enemmän painetaan äärirajoilla ja pusketaan duunia muutoksen eteen, niin sitä enemmän pitäisi syntyä tulostakin. Pää voi kestää kovaa duunia, kun motivaatio hipoo kattoa, mutta on meillä jokaisella tietynlaiset fysiologiset rajoitteetkin olemassa. Ei kenenkään kroppa jaksa määräänsä enempää sellaista rykimistä, että nollatason aktiivisuudesta hypätään kertaheitolla 5-6 treenin viikkorytmiin. Siinä missä upouudet kengätkin pitää ”ajaa sisään”, niin sama homma pätee myös elämäntapoihin. Hiljaa hyvä tulee.

Niiden jäätävien treenimaratonien kirous…

Silloin kun kamppailin sekalaisten syömishäiriöisten ajatus- ja toimintamallien kanssa, niin vedin tosiaan jotain viiden tunnin kotitreenimaratoneja. Jälkikäteen en edes ymmärrä, millä logiikalla ajattelin, että ”ei mun keho mitään kevennystä tarvitse”, kun niissä tehtiin suurimmaksi osaksi kehonpainoliikkeitä. Aikanaan tein siis todellakin niin paljon kuin mahdollista. Ja se oli ihan varma tapa ajaa itsensä umpikujaan, koska eihän mulla ollut siinä enää mitään pelivaraa saada kehitystä ylöspäin tai laittaa hommia uudelle tasolle – kaikki kortit oli jo käytössä. Vuorokaudesta alkoi loppua tunnit kesken. Ne liikuntamäärät vaan lisääntyi ja lisääntyi ihan huomaamatta, koska ajattelin, että eihän tässä mitään, pitäähän sitä jollain tapaa saada lisää haastetta. Ei käynyt mielessä panostaa treenin laatuun sen määrän sijaan.

Tuo mitä itse vedin, on jo extremetason typeryyttä, mutta tuohon ”niin paljon kuin mahdollista”-ajatteluun törmää valmennustyössä aika usein muutenkin.

Sitten ajatellaan, että on se omasta hyvinvoinnista huolehtiminen vaan vaikeaa puuhaa. Henkinen hyvinvointi ihan piipussa, hyvä kun jaksetaan enää edes hengittää. Silti esitetään niin tyytyväistä ulospäin, vaikka oikeasti pohditaan kuumeisena, että miten tästä umpikujasta pääsee pois. Josko olis sittenkin helpompi keino pitää itsensä toimintakykyisenä? Ettei se veisikään ihan kaikkea energiaa omasta vapaa-ajasta? Ettei sen tarvitsis sittenkään tuntua kokopäivätyöltä?

Mulla oli aikanaan se vaihe, kun innostuin käymään ryhmäliikuntatunneilla ja olin jo aiemmin löytänyt salitreenin mahtavuuden. Siinä sitten pingoin menemään ensin jollain body combat-tunnilla hiki hatussa ja sen jälkeen, kun näennäisesti puhtia riitti, niin rykäisin vielä ryhmäliikuntatunnin päälle täyden salitreenin. Missä mentiin vikaan? No ensinnäkin siinä, että kun halutaan priorisoida lihaskuntoa ja voiman kasvattamista, niin kaikenlainen aerobinen liikunta pitäisi tehdä vasta sen ensisijaisen treenin jälkeen, JOS energiaa riittää – mieluiten toki erillisellä treenikerralla, ettei kokonaiskesto venyisi hirveästi yli sen tunnin. Ei voi odottaa täyden tehon salitreeniä, jos alla on jo kovatehoinen jumppatunti.

Kuva: A-lehdet / Johanna Myllymäki

Ja toisekseen, vaikka olo oli fyysisesti hyvä tuommoisten treenimaratonien jälkeenkin, niin eihän sitä pysty itse seuraamaan oman hermoston palautumista. Lihakset saattaa palautuakin, mutta hermoston palautuminen voi laahata jäljessä ja sen huomaa vasta sitten jälkikäteen. Jossain vaiheessa havahtuu vaan siihen, että treenin kehitys junnaa paikallaan ja pahasti. Eikä oikein enää huvitakaan. Kun olis pitänyt hidastaa tahtia ajoissa!

Muistan, että seuraavan vuoden kesänä olin jo saanut löydettyä jotain järjen hiventä omaan tekemiseen. Muuttunut duracell-pupuna hyppivästä jumppapirkosta fiksua tekemistä priorisoivaksi ihmiseksi. Ja sen fiksumman treenaamisen myötä muistan ajatelleeni tuona kesänä useampaan otteeseen, että ”En voi uskoa, miten vähällä työllä tää kaikki on tapahtunut” ja ”Enhän mä oo joutunut edes luopumaan mistään!”. 

Mikä on onnistumisen salaisuus?

Ei tarvitse elää yhtä kurinalaisesti kuin fitness-kilpailija, jos tavoitteena on voida hyvin ja saada silti kehonmuokkaustavoitteet toteutumaan. Ei tarvitse luopua mistään lopullisesti, ihan aikuisten oikeasti. Pitää vaan oppia priorisoimaan asioita ja muistaa, että jos haluaa elää arvojensa mukaista elämää, niin sen eteen joutuu joskus vähän irvistelemään ja kamppailemaan sen hetkisiä mielitekoja vastaan. Mutta se ei tarkoita silti sitä, että aina pitää taistella jotain sisäisiä demoneita vastaan jokaisen päivittäisen valinnan edessä.

Kun saat ne tärkeimmät valinnat iskostumaan alitajuntaan, niin niistä tulee sulle jo niin normaaleita valintoja, että lopulta tosiaan ihmettelet ääneen, mitä olet tehnyt ansaitaksesi ne tulokset. Sitten kun joku joskus kysyy, että ”Mikä oli sun salaisuus tohon onnistumiseen?!” niin joudut tosissaan miettimään, että ootko muka tehnyt jotain toisin. Koska ne muutokset on olleet niin hemmetin pieniä ja hienosäätöisiä, ja oot ajanut niistä jokaisen sisään sun arkeen ihan rauhassa ja kiireettömästi. Eikö vain? 😉

Miten käyttäydyt ja elät sitten, kun oot saavuttanut sun tavoitteen?

Yllättäen moni lupaavasti alkanut elämäntapamuutos tyssää siihen, kun muutoksia alkaakin jossain kohtaa näkymään, mutta päässä ei olla etukäteen tehty minkäänlaista ajatustyötä sen suhteen, mitä tapahtuu kun tavoitteeseen on päästy. Miten jatkat elämää sen jälkeen, kun vaikkapa se -15 kg tavoite on hallussa? Millaiset päivärutiinit sulla on silloin? Miten muut ihmiset suhtautuvat suhun sen jälkeen, entä miten varaudut mahdollisiin kateellisten ihmisten hyökkäyksiin? Millaisista ajatusmalleista sun toiminta on lähtöisin ja millä tavoin ne tulevat muuttumaan jatkossa?

On ehkä vaikea kuvitella etukäteen, miten iso muutos joku painonpudotusprojekti on jo pelkästään pääkopalle. Oma peilikuva muuttuu ja pää ei pysy muutoksen perässä. On vaikea suhtautua muuttuneeseen habitukseen. Vielä vaikeampaa voi olla suhtautua ympäriltä sateleviin kehuihin/arvosteluihin/uteluihin. Heikon paikan tullen on helppo ajatella, että nyt on lupa palkita itsensä onnistuneesta projektista ja kuukauden päästä huomataankin, että ollaan palattu vanhoihin toimintatapoihin.

Mitä enemmän työstät jo pään sisällä sun tulevaa elämää ja olemusta, sitä korkeammaksi kasvaa sun mahdollisuudet onnistumiseen. Visualisoi se tavoite ihan konkreettisesti ja ala käyttäytyä niin kuin olisit jo se ”tavoitesinä”. Tää henkinen puoli voi tuntua turhalta tai epäoleelliselta, mutta sitä se ei missään nimessä ole. Meillä on jokaisella kuitenkin ne pinttyneet toimintatavat ja uskomukset, jotka on saattaneet meidät siihen pisteeseen, missä ollaan juuri nyt. Ei voi olettaa, että pysyt tavoitteessa kovin kauaa, jos et muuta ajatteluasi ihan pysyvästi. Ja jos et ole miettinyt, miten se uudistunut sinä käyttäytyy missäkin tilanteessa.

Tsemppiä jokaisen uudenvuoden lupauksiin! Olipa sun lupaus mikä tahansa, tee siitä itsesi näköinen ja muista pitää onnistumisen tunteista kiinni koko matkan ajan.

Edellisessä postauksessa:

MITÄÄN UUTTA EI KOSKAAN SAAVUTETA PITÄMÄLLÄ KIINNI VANHASTA

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

 

MITÄÄN UUTTA EI KOSKAAN SAAVUTETA PITÄMÄLLÄ KIINNI VANHASTA

Mitä olet mieltä, voiko elämässä saavuttaa mitään saavuttamisen arvoista pitämällä kynsin ja hampain kiinni tutusta ja turvallisesta arjesta koko ajan? Mun mielestä ei. Välillä pitää ottaa riskejä, eikä aina niin hallittujakaan. Oon aina ollut siitä kaksipiippuinen ihminen, että joko laitan asioiden suhteen pyörät pyörimään 110% moodilla tai sitten ne ei pyöri ollenkaan. Nyt vasta reilun vuoden, parin aikana hommat on pyörineet enemmän kuin koskaan. Oon ottanut niitä pelottavia askeleita portaikossa, jossa ei ole vielä sitä huippua näkyvissä. Ja mitä useammin sitä on tehnyt, sen enemmän oon uskaltanut jo tukeutua siihen, että ehkä kaikki järjestyy hyväksi ennemmin tai myöhemmin.

Mun mielestä olisi tylsää tehdä elämässä päätöksiä aina järki edellä. Miksei vois kerrankin kuunnella sydäntä ja kokeilla jotain ihan uutta?

Se on kuulkaas semmoinen homma, että tämä tyttö löytää itsensä aivan varmasti Turusta ensi vuonna. Kyllä. Ajattelin muuttaa sinne ja laittaa siellä aivan kaiken uusiksi. Hei hei, logiikka, nyt vaan mennään sinne mihin elämä kuljettaa. Sopii mulle!

Ajattelin ottaa vuoden 2018 teemaksi sen, että voisi pysytellä mahdollisimman kaukana varmoista ja tylsistä ratkaisuista ja elää kerrankin sellaisella ”gut feeling” -meiningillä. En haluaisi enää miettiä jälkikäteen itsekseni, että ”olis pitänyt kuunnella sitä omaa intuitiota silloin ja silloin, kun asia X tapahtui”.

Eli, vuoden 2018 motto:

Kun mietin paria edellistä vuotta, niin kaikki parhaat päätökseni oon tehnyt hetken mielijohteesta.

Joku kuningasidea on vaan iskenyt kun salama kirkkaalta taivaalta ja kun sen idean oon päähäni saanut, niin ei se sieltä muuten hevillä poistukaan. Nää kaikki viime vuosina tekemäni päätökset on olleet sellaisia, että oon manifestoinut niitä mielessäni vuosikausia jollain tasolla, mutta sitten unohtanut taas ne haaveet sellaiseen tasaisen harmaaseen arkeen. Haudannut ne toivon kipinät siellä jossain ja tyytynyt semmoiseen blaah-fiilikseen.

Onneksi nuo loistoideat on tulleet tauon jälkeen ihan puskista uudestaan esiin, ja nyttemmin oonkin uskaltanut tarttua niiden ilmaannuttua heti toimeen, koska intuitio vaan käski niin tekemään. Välillä on oltu jo menossa perse edellä puuhun, mutta aina viime hetkillä on löytynyt joku ratkaisu kaikkeen. Ja aina tasaisin väliajoin havahtunut siihen, että kyllä se päätös sittenkin kannatti tehdä.

Sydämen kuunteleminen muuten toimii! Kokeilkaas. Yleensä se ensimmäinen fiilis jostain asiasta/ideasta on aina oikea. Sitä kannattaa kuunnella. Kun asioita alkaa liikaa vääntelemään, kääntelemään ja punnitsemaan jokaisesta perspektiivistä niin oot äkkiä sotkenut aivosi aikamoiseen kiemuraan ja tehnyt asioista tarpeettoman hankalia. Sama pätee myös elämäntapamuutoksessa.

Oon saattanut Mel Robbinsista mainita tässä blogissa ennenkin, mutta hänellä on semmoinen aika kätevä sääntö elämässä, kuin ”5 second rule” – kun saa jonkun idean päähän, että ”mun pitäisi…”/”voisin…”/”mitä jos…”, niin pitää välittömästi laskea viidestä alaspäin 5-4-3-2-1 ja tehdä joku ratkaiseva siirtoliike sen eteen.

Tuo toimii siis ainoastaan käänteisesti laskemalla viidestä alaspäin, koska jos lasket 1-2-3-4-5, voit jatkaa laskemista loputtomiin ja olla tekemättä mitään. Pitää siis vaan tehdä joku muuvi ja miettiä vasta jälkikäteen, miten toimitaan. Tee se ennen kuin aivot tajuaa, mitä olet tekemässä. Hah, toimii.

Kun pääkaupunkiseutu vaan ahdistaa

Oon vuosikausia miettinyt, ettei pääkaupunkiseutu oikeen ole mua varten. Oon asunut pääkaupunkiseudulla koko ikäni Vantaan ja Helsingin väliä ravaten, mutta en oo koskaan tuntenut mitään suurta rakkautta mun kotikaupunkia kohtaan. Onhan täällä kaikki palvelut tosi lähellä, kaikki parhaat tapahtumat on täällä ja näin pois päin. Paperilla tää kaupunki on ihan täydellinen paikka elää, mutta ei noin käytännössä. Joka kerta kun oon päässyt pois pääkaupunkiseudun stressaavasta meiningistä niin musta on kuoriutunut ihan uus ihminen, vaikka kyseessä olis joku parin päivän miniviikonloppu rauhallisemmissa maisemissa.

En mä halua elää kaupungissa, jossa ihmiset raivostuu myöhästyessään metrosta, jonka vuoroväli on 5 minuuttia. Pahinta on ollut muuten huomata olevansa itsekin siinä tilanteessa. Mihis sitä on kiire valmiissa maailmassa? Mulla on Helsingissä kulkiessa sellainen tunne koko ajan, että huoh, pitäisi olla jo jossain, ahdistaa, kiire, ei pysty, kulkekaa kovempaa, pois tieltä. Leposykkeeseen tulee välittömästi +30 lyöntiä kaupungin hulinassa.

Sattuneesta syystä oon viettänyt Turussa nyt paljon aikaa ja koska oon siitä kaupungista haaveillut jo pidempään, niin nyt se on ihan konkreettisesti kolahtanut – sinne mä haluan asettua! Mä haluan asua paikassa, jossa voin käppäillä kotiovelta jonnekin metsän keskelle ihan minuuteissa. Haluan vähän pienemmät piirit. Okei, eihän Turku mitään maaseutua ole, mutta on se nyt iso muutos verrattuna Helsinkiin.

En todella tiedä, mistä löydän itseni vuoden päästä, mutta jos nyt syvennyn tonne jonnekin mielen syövereihin, niin kyllä mä näkisin itseni Turussa ihan pysyvästi. Mulla ei ole hajuakaan, minne päin Turkua muutan ja millaisilla työkuvioilla elämäni siellä aloitan, mutta aika näyttää.

Heippa Helsinki, ei tule ikävä! (Ainakaan paljoa.)

Edellisessä postauksessa:

YLLÄRIKEHONHUOLTOHETKIÄ, POHDINTAA BLOGISKENESTÄ JA MUITA KUULUMISIA

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram