MIKSI JOTKUT ONNISTUU UUDENVUODENLUPAUKSISSA JA TOISET EI?

 

Luin joskus aikanaan Optimal Performancen blogista aika osuvasti;

”Ei niin paljon kuin mahdollista vaan niin vähän kuin on tarpeen”

Mulle tuo lause kätkee sisäänsä tosi tärkeän huomion. Ja tuo ajatus on muuten hyvä pitää mielessä varsinkin näin uuden vuoden häämöttäessä oven takana, kun kaikki puhkuu intoa ja motivaatiota tehdä se suuri elämäntaparemontti. ”Kaikki tai ei mitään”.

Lähtökohtaisesti ”uudenvuodenlupailijat” tuntuu olevan aina joku iso vitsi somemaailmassa, mutta aina jossain kesän lopussa tulee oikeasti vastaan niitä onnistumistarinoita, joissa tyyppi on aloittanut projektin vuoden alussa ja saanut huikeita muutoksia aikaan.

Miksi jotkut sitten onnistuu ja toiset jää nuolemaan näppejään?

Voisiko kyse olla esimerkiksi siitä, että onnistunutta elämäntaparemonttia ei voi laittaa täysillä käyntiin yhdessä yössä? On ihan suloinen ajatus, että 31.12. vedetään bilehumuissa kuoharipullo toisessa kädessä ja sipsipussi toisessa, ja sitten seuraavana aamuna, kun eletään tammikuun ensimmäistä, niin odotusten mukaan silloin ollaan jo pyöräyttelemässä vihersmoothieta männynkävyistä ja kuusenkerkästä. Elämäntaparemontissa on aina se kuherruskuukausi, jolloin eletään sydänemojin näköisinä ja pureskellaan parsakaalia, mutta kun jossain vaiheessa ne aivot havahtuukin siihen, että tämä ei olekaan se elämäntapa, johon ollaan totuttu. Sitten iskee ahdistus ja pakenemisreaktio. Takaisin tuttuun ja turvalliseen, niin kun olis jo!

 

On lähtökohtaisesti ihan loogista ajatella, että mitä enemmän painetaan äärirajoilla ja pusketaan duunia muutoksen eteen, niin sitä enemmän pitäisi syntyä tulostakin. Pää voi kestää kovaa duunia, kun motivaatio hipoo kattoa, mutta on meillä jokaisella tietynlaiset fysiologiset rajoitteetkin olemassa. Ei kenenkään kroppa jaksa määräänsä enempää sellaista rykimistä, että nollatason aktiivisuudesta hypätään kertaheitolla 5-6 treenin viikkorytmiin. Siinä missä upouudet kengätkin pitää ”ajaa sisään”, niin sama homma pätee myös elämäntapoihin. Hiljaa hyvä tulee.

Niiden jäätävien treenimaratonien kirous…

Silloin kun kamppailin sekalaisten syömishäiriöisten ajatus- ja toimintamallien kanssa, niin vedin tosiaan jotain viiden tunnin kotitreenimaratoneja. Jälkikäteen en edes ymmärrä, millä logiikalla ajattelin, että ”ei mun keho mitään kevennystä tarvitse”, kun niissä tehtiin suurimmaksi osaksi kehonpainoliikkeitä. Aikanaan tein siis todellakin niin paljon kuin mahdollista. Ja se oli ihan varma tapa ajaa itsensä umpikujaan, koska eihän mulla ollut siinä enää mitään pelivaraa saada kehitystä ylöspäin tai laittaa hommia uudelle tasolle – kaikki kortit oli jo käytössä. Vuorokaudesta alkoi loppua tunnit kesken. Ne liikuntamäärät vaan lisääntyi ja lisääntyi ihan huomaamatta, koska ajattelin, että eihän tässä mitään, pitäähän sitä jollain tapaa saada lisää haastetta. Ei käynyt mielessä panostaa treenin laatuun sen määrän sijaan.

Tuo mitä itse vedin, on jo extremetason typeryyttä, mutta tuohon ”niin paljon kuin mahdollista”-ajatteluun törmää valmennustyössä aika usein muutenkin.

Sitten ajatellaan, että on se omasta hyvinvoinnista huolehtiminen vaan vaikeaa puuhaa. Henkinen hyvinvointi ihan piipussa, hyvä kun jaksetaan enää edes hengittää. Silti esitetään niin tyytyväistä ulospäin, vaikka oikeasti pohditaan kuumeisena, että miten tästä umpikujasta pääsee pois. Josko olis sittenkin helpompi keino pitää itsensä toimintakykyisenä? Ettei se veisikään ihan kaikkea energiaa omasta vapaa-ajasta? Ettei sen tarvitsis sittenkään tuntua kokopäivätyöltä?

Mulla oli aikanaan se vaihe, kun innostuin käymään ryhmäliikuntatunneilla ja olin jo aiemmin löytänyt salitreenin mahtavuuden. Siinä sitten pingoin menemään ensin jollain body combat-tunnilla hiki hatussa ja sen jälkeen, kun näennäisesti puhtia riitti, niin rykäisin vielä ryhmäliikuntatunnin päälle täyden salitreenin. Missä mentiin vikaan? No ensinnäkin siinä, että kun halutaan priorisoida lihaskuntoa ja voiman kasvattamista, niin kaikenlainen aerobinen liikunta pitäisi tehdä vasta sen ensisijaisen treenin jälkeen, JOS energiaa riittää – mieluiten toki erillisellä treenikerralla, ettei kokonaiskesto venyisi hirveästi yli sen tunnin. Ei voi odottaa täyden tehon salitreeniä, jos alla on jo kovatehoinen jumppatunti.

Kuva: A-lehdet / Johanna Myllymäki

Ja toisekseen, vaikka olo oli fyysisesti hyvä tuommoisten treenimaratonien jälkeenkin, niin eihän sitä pysty itse seuraamaan oman hermoston palautumista. Lihakset saattaa palautuakin, mutta hermoston palautuminen voi laahata jäljessä ja sen huomaa vasta sitten jälkikäteen. Jossain vaiheessa havahtuu vaan siihen, että treenin kehitys junnaa paikallaan ja pahasti. Eikä oikein enää huvitakaan. Kun olis pitänyt hidastaa tahtia ajoissa!

Muistan, että seuraavan vuoden kesänä olin jo saanut löydettyä jotain järjen hiventä omaan tekemiseen. Muuttunut duracell-pupuna hyppivästä jumppapirkosta fiksua tekemistä priorisoivaksi ihmiseksi. Ja sen fiksumman treenaamisen myötä muistan ajatelleeni tuona kesänä useampaan otteeseen, että ”En voi uskoa, miten vähällä työllä tää kaikki on tapahtunut” ja ”Enhän mä oo joutunut edes luopumaan mistään!”. 

Mikä on onnistumisen salaisuus?

Ei tarvitse elää yhtä kurinalaisesti kuin fitness-kilpailija, jos tavoitteena on voida hyvin ja saada silti kehonmuokkaustavoitteet toteutumaan. Ei tarvitse luopua mistään lopullisesti, ihan aikuisten oikeasti. Pitää vaan oppia priorisoimaan asioita ja muistaa, että jos haluaa elää arvojensa mukaista elämää, niin sen eteen joutuu joskus vähän irvistelemään ja kamppailemaan sen hetkisiä mielitekoja vastaan. Mutta se ei tarkoita silti sitä, että aina pitää taistella jotain sisäisiä demoneita vastaan jokaisen päivittäisen valinnan edessä.

Kun saat ne tärkeimmät valinnat iskostumaan alitajuntaan, niin niistä tulee sulle jo niin normaaleita valintoja, että lopulta tosiaan ihmettelet ääneen, mitä olet tehnyt ansaitaksesi ne tulokset. Sitten kun joku joskus kysyy, että ”Mikä oli sun salaisuus tohon onnistumiseen?!” niin joudut tosissaan miettimään, että ootko muka tehnyt jotain toisin. Koska ne muutokset on olleet niin hemmetin pieniä ja hienosäätöisiä, ja oot ajanut niistä jokaisen sisään sun arkeen ihan rauhassa ja kiireettömästi. Eikö vain? 😉

Miten käyttäydyt ja elät sitten, kun oot saavuttanut sun tavoitteen?

Yllättäen moni lupaavasti alkanut elämäntapamuutos tyssää siihen, kun muutoksia alkaakin jossain kohtaa näkymään, mutta päässä ei olla etukäteen tehty minkäänlaista ajatustyötä sen suhteen, mitä tapahtuu kun tavoitteeseen on päästy. Miten jatkat elämää sen jälkeen, kun vaikkapa se -15 kg tavoite on hallussa? Millaiset päivärutiinit sulla on silloin? Miten muut ihmiset suhtautuvat suhun sen jälkeen, entä miten varaudut mahdollisiin kateellisten ihmisten hyökkäyksiin? Millaisista ajatusmalleista sun toiminta on lähtöisin ja millä tavoin ne tulevat muuttumaan jatkossa?

On ehkä vaikea kuvitella etukäteen, miten iso muutos joku painonpudotusprojekti on jo pelkästään pääkopalle. Oma peilikuva muuttuu ja pää ei pysy muutoksen perässä. On vaikea suhtautua muuttuneeseen habitukseen. Vielä vaikeampaa voi olla suhtautua ympäriltä sateleviin kehuihin/arvosteluihin/uteluihin. Heikon paikan tullen on helppo ajatella, että nyt on lupa palkita itsensä onnistuneesta projektista ja kuukauden päästä huomataankin, että ollaan palattu vanhoihin toimintatapoihin.

Mitä enemmän työstät jo pään sisällä sun tulevaa elämää ja olemusta, sitä korkeammaksi kasvaa sun mahdollisuudet onnistumiseen. Visualisoi se tavoite ihan konkreettisesti ja ala käyttäytyä niin kuin olisit jo se ”tavoitesinä”. Tää henkinen puoli voi tuntua turhalta tai epäoleelliselta, mutta sitä se ei missään nimessä ole. Meillä on jokaisella kuitenkin ne pinttyneet toimintatavat ja uskomukset, jotka on saattaneet meidät siihen pisteeseen, missä ollaan juuri nyt. Ei voi olettaa, että pysyt tavoitteessa kovin kauaa, jos et muuta ajatteluasi ihan pysyvästi. Ja jos et ole miettinyt, miten se uudistunut sinä käyttäytyy missäkin tilanteessa.

Tsemppiä jokaisen uudenvuoden lupauksiin! Olipa sun lupaus mikä tahansa, tee siitä itsesi näköinen ja muista pitää onnistumisen tunteista kiinni koko matkan ajan.

Edellisessä postauksessa:

MITÄÄN UUTTA EI KOSKAAN SAAVUTETA PITÄMÄLLÄ KIINNI VANHASTA

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

 

MITÄÄN UUTTA EI KOSKAAN SAAVUTETA PITÄMÄLLÄ KIINNI VANHASTA

Mitä olet mieltä, voiko elämässä saavuttaa mitään saavuttamisen arvoista pitämällä kynsin ja hampain kiinni tutusta ja turvallisesta arjesta koko ajan? Mun mielestä ei. Välillä pitää ottaa riskejä, eikä aina niin hallittujakaan. Oon aina ollut siitä kaksipiippuinen ihminen, että joko laitan asioiden suhteen pyörät pyörimään 110% moodilla tai sitten ne ei pyöri ollenkaan. Nyt vasta reilun vuoden, parin aikana hommat on pyörineet enemmän kuin koskaan. Oon ottanut niitä pelottavia askeleita portaikossa, jossa ei ole vielä sitä huippua näkyvissä. Ja mitä useammin sitä on tehnyt, sen enemmän oon uskaltanut jo tukeutua siihen, että ehkä kaikki järjestyy hyväksi ennemmin tai myöhemmin.

Mun mielestä olisi tylsää tehdä elämässä päätöksiä aina järki edellä. Miksei vois kerrankin kuunnella sydäntä ja kokeilla jotain ihan uutta?

Se on kuulkaas semmoinen homma, että tämä tyttö löytää itsensä aivan varmasti Turusta ensi vuonna. Kyllä. Ajattelin muuttaa sinne ja laittaa siellä aivan kaiken uusiksi. Hei hei, logiikka, nyt vaan mennään sinne mihin elämä kuljettaa. Sopii mulle!

Ajattelin ottaa vuoden 2018 teemaksi sen, että voisi pysytellä mahdollisimman kaukana varmoista ja tylsistä ratkaisuista ja elää kerrankin sellaisella ”gut feeling” -meiningillä. En haluaisi enää miettiä jälkikäteen itsekseni, että ”olis pitänyt kuunnella sitä omaa intuitiota silloin ja silloin, kun asia X tapahtui”.

Eli, vuoden 2018 motto:

Kun mietin paria edellistä vuotta, niin kaikki parhaat päätökseni oon tehnyt hetken mielijohteesta.

Joku kuningasidea on vaan iskenyt kun salama kirkkaalta taivaalta ja kun sen idean oon päähäni saanut, niin ei se sieltä muuten hevillä poistukaan. Nää kaikki viime vuosina tekemäni päätökset on olleet sellaisia, että oon manifestoinut niitä mielessäni vuosikausia jollain tasolla, mutta sitten unohtanut taas ne haaveet sellaiseen tasaisen harmaaseen arkeen. Haudannut ne toivon kipinät siellä jossain ja tyytynyt semmoiseen blaah-fiilikseen.

Onneksi nuo loistoideat on tulleet tauon jälkeen ihan puskista uudestaan esiin, ja nyttemmin oonkin uskaltanut tarttua niiden ilmaannuttua heti toimeen, koska intuitio vaan käski niin tekemään. Välillä on oltu jo menossa perse edellä puuhun, mutta aina viime hetkillä on löytynyt joku ratkaisu kaikkeen. Ja aina tasaisin väliajoin havahtunut siihen, että kyllä se päätös sittenkin kannatti tehdä.

Sydämen kuunteleminen muuten toimii! Kokeilkaas. Yleensä se ensimmäinen fiilis jostain asiasta/ideasta on aina oikea. Sitä kannattaa kuunnella. Kun asioita alkaa liikaa vääntelemään, kääntelemään ja punnitsemaan jokaisesta perspektiivistä niin oot äkkiä sotkenut aivosi aikamoiseen kiemuraan ja tehnyt asioista tarpeettoman hankalia. Sama pätee myös elämäntapamuutoksessa.

Oon saattanut Mel Robbinsista mainita tässä blogissa ennenkin, mutta hänellä on semmoinen aika kätevä sääntö elämässä, kuin ”5 second rule” – kun saa jonkun idean päähän, että ”mun pitäisi…”/”voisin…”/”mitä jos…”, niin pitää välittömästi laskea viidestä alaspäin 5-4-3-2-1 ja tehdä joku ratkaiseva siirtoliike sen eteen.

Tuo toimii siis ainoastaan käänteisesti laskemalla viidestä alaspäin, koska jos lasket 1-2-3-4-5, voit jatkaa laskemista loputtomiin ja olla tekemättä mitään. Pitää siis vaan tehdä joku muuvi ja miettiä vasta jälkikäteen, miten toimitaan. Tee se ennen kuin aivot tajuaa, mitä olet tekemässä. Hah, toimii.

Kun pääkaupunkiseutu vaan ahdistaa

Oon vuosikausia miettinyt, ettei pääkaupunkiseutu oikeen ole mua varten. Oon asunut pääkaupunkiseudulla koko ikäni Vantaan ja Helsingin väliä ravaten, mutta en oo koskaan tuntenut mitään suurta rakkautta mun kotikaupunkia kohtaan. Onhan täällä kaikki palvelut tosi lähellä, kaikki parhaat tapahtumat on täällä ja näin pois päin. Paperilla tää kaupunki on ihan täydellinen paikka elää, mutta ei noin käytännössä. Joka kerta kun oon päässyt pois pääkaupunkiseudun stressaavasta meiningistä niin musta on kuoriutunut ihan uus ihminen, vaikka kyseessä olis joku parin päivän miniviikonloppu rauhallisemmissa maisemissa.

En mä halua elää kaupungissa, jossa ihmiset raivostuu myöhästyessään metrosta, jonka vuoroväli on 5 minuuttia. Pahinta on ollut muuten huomata olevansa itsekin siinä tilanteessa. Mihis sitä on kiire valmiissa maailmassa? Mulla on Helsingissä kulkiessa sellainen tunne koko ajan, että huoh, pitäisi olla jo jossain, ahdistaa, kiire, ei pysty, kulkekaa kovempaa, pois tieltä. Leposykkeeseen tulee välittömästi +30 lyöntiä kaupungin hulinassa.

Sattuneesta syystä oon viettänyt Turussa nyt paljon aikaa ja koska oon siitä kaupungista haaveillut jo pidempään, niin nyt se on ihan konkreettisesti kolahtanut – sinne mä haluan asettua! Mä haluan asua paikassa, jossa voin käppäillä kotiovelta jonnekin metsän keskelle ihan minuuteissa. Haluan vähän pienemmät piirit. Okei, eihän Turku mitään maaseutua ole, mutta on se nyt iso muutos verrattuna Helsinkiin.

En todella tiedä, mistä löydän itseni vuoden päästä, mutta jos nyt syvennyn tonne jonnekin mielen syövereihin, niin kyllä mä näkisin itseni Turussa ihan pysyvästi. Mulla ei ole hajuakaan, minne päin Turkua muutan ja millaisilla työkuvioilla elämäni siellä aloitan, mutta aika näyttää.

Heippa Helsinki, ei tule ikävä! (Ainakaan paljoa.)

Edellisessä postauksessa:

YLLÄRIKEHONHUOLTOHETKIÄ, POHDINTAA BLOGISKENESTÄ JA MUITA KUULUMISIA

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

 

 

 

 

9 x TEKOSYYSI ON KUMOTTU!

 

”Miten oot ehtinyt treenaamaan viime aikoina?”

”No, täs on nyt ollut vähän kaikenlaista niin ei oo oikeen ehtiny miettiä tämmösiä.”

Somessa aikaa viettäessä astuu kuplaan, jossa kaikki treenaa päivittäin, ateriat on suoraan kuin jostain lehden artikkelista kauniilla esillepanoillaan ja motivaatio puskee läpi jokaisen fyysisestä habituksesta ja somepäivityksistä.

Mutta kas kun astutaan oikeaan maailmaan, niin sitä huomaakin, että harva ihminen oikeasti pitää hyvinvoinnistaan huolta muuten kuin kausittain innostuen ja vähän sinne sun tänne keskittyen. Käymieni keskusteluiden perusteella treenaaminen on ensimmäinen asia, joka jää pois kun elämä heittelee tai ei ole selkeitä suuntaviivoja omista tavoitteista. Oma hyvinvointi, terveys ja suorituskyky on loppujen lopuksi aika harvalla ihmisellä prioriteettilistan ykkösenä.

Ei omaan terveyteen satsata ennen kuin on vähän pakko. Eli kun joku fyysinen vaiva alkaa ilmoittelemaan itsestään, pakottaa vuoteen omaksi ja vetää pois työelämästä. Sitten huomataan, että ehkä asioihin olisi sittenkin pitänyt puuttua hyvissä ajoin ja alkaa miettimään vähän tarkemmin, miten sitä pysyisi oikeasti toimintakykyisenä arjessa. 

Kyllä kaikille tulee jossain kohtaa stoppi vastaan, jos omaan hyvinvointiin ei satsata. Sen ajatteleminenkin saa aikaan vastareaktion ”No onpas turhamaista omaan napaan tuijottamista, ei mulla ole perheenäitinä/yrittäjänä/kiireisenä ihmisenä aikaa eikä varaa miettiä tollasia.”

Nyt käydään tässä postauksessa läpi yleisimmät tekosyyt, mihin tulee törmättyä, kun on kyse omaan terveyteen ja treenaamiseen panostamisesta. BOOM, ja tekosyysi on kumottu!

”Ei ole aikaa treenata”

Ah, yleisin ja tunnetuin tekosyy. Ajatellaan, että treeni on joku irrallinen osa arjesta ja se on se pakollinen paha, mikä pitää ”suorittaa” ihmisen elämässä. Mielleyhtymä treenaamiseen on tästä näkökulmasta katsottuna vähintäänkin epämiellyttävä!

Entäs jos todetaan vaan kylmästi sellainen fakta pöytään, että kiire ja ajanpuute treenaamisessa ei kerro sun todellisesta kiireestä, vaan asettamastasi tärkeysjärjestyksestä ja prioriteeteista.

Treenaamisen ei tarvitse läheskään aina tarkoittaa sitä, että matkustat erikseen kuntosalille ja suoritat siellä täyden 5-10 liikettä sarjoineen kaikkineen, alkulämmittelyitä ja loppujäähdyttelyitä unohtamatta. Meiltä kaikilta löytyy ihan ihkaoma kulkupeli, keho, jota voi käyttää treenivälineenä missä ja milloin tahansa. Ei tarvita välineitä, ei tarvita lenkkitossuja, ei mitään. Jos sulla on pari metriä tilaa ympärilläsi, voit saada treenin aikaiseksi.

Ja jos kumotaan nyt myös se fakta, että vain täysimittaiset treenit lasketaan. Ei näin – kaikki minuutit lasketaan. Voit jakaa puolen tunnin treeniaktiivisuuden vaikka viiden minuutin osiin pitkin päivää. Ja muistetaan, että esimerkiksi tehokas Tabata-harjoitus (8 x 20 sekunnin työosio 10 sekunnin palautuksella) kestää vain 4 minuuttia, ja oikein toteutettuna haukot sen jälkeen henkeäsi kuin kala kuivalla maalla. Heitäpä semmoinen ”kevyt” 4 minuutin setti burpee-liikkeitä ja näytä, kuka on The Boss.

Meillä on jokaisella sama 24 tuntia käytössä, ja liikuntaa voi myös yhdistää yllättävän moneen tekemiseen arjen tiimellyksessä.

Palaveri töissä? – Ehdota kollegoille reipasta kävelypalaveria! Kellä muka raksuttaa aivot seisahtaneessa huoneilmassa istuen hartiat kyyryssä? Kävellessään alkaa kummasti veri kiertää kropassa ja tulee ihan uusia ideoita mieleen. Sivuvaikutuksena saattaa huomata jopa tarvetta hymyillä ja kohonneita energiatasoja.

Treffit sovittu kaverin kanssa töiden jälkeen? – Menkää kävelylle tai reippailemaan johonkin porrasvälikköön! Kuulumistenvaihto hoituu treenin lomassa ja kummatkin lähtee tapaamisesta varmasti miljoona kertaa virkeämpänä.

Treffit tuttavaperheen kanssa? – Menkää trampoliinipuistoon tai leikkimään höntsäfutista lähikentille. Ota lapset mukaan liikkumiseen ja näe se välitön silmien kirkastuminen itse kunkin nassussa.

Tuosta ajan puutteesta vielä. Takaan, että kun ihmisellä lyödään mustaa valkoisella jostain isommasta vikatilanteesta kropassa, niin sitä aikaa itsestä huolehtimiseen alkaa kummasti löytyä ovista ja ikkunoista. Tää on nähty konkreettisesti myös läheltä. Älä odota ensimmäiseen sydäninfarktiin asti, että sisäistät oman terveytesi arvon.

”Mulla on huonot geenit, ei meidän perheessä kukaan pääse kovaan kuntoon”

Genetiikalla ja lapsuudessa opituilla tavoilla on toki osansa pelissä, mutta kenenkään ei tarvitse ladata itse asetta valmiiksi ja painaa liipaisimesta useampaan otteeseen. Loppujen lopuksi on aina ihan omista valinnoista ja elämäntavoista kiinni, miten terveenä elää ja millaisen suorituskyvyn itselleen rakentaa.

Kaikille ei varmasti kasva geneettisten tekijöiden ja muiden lottoarvontojen johdosta lihasmassaa yhtä helposti kuin toisille, mutta se ei tarkoita, ettei sulla olisi lahjoja mihinkään liikuntalajiin, tai etteikö niitä kannattaisi harrastaa ihan jo terveyssyistä muutenkin. Tottakai jotkut saa lapsuudesta sellaiset eväät tulevaisuuteen, ettei aktiivinen elämäntapa tule heti ensimmäisenä mieleen, mutta ei sen oppiminen kenellekään mahdotonta ole.

Ota aina vastuu omiin käsiin äläkä alistu sellaisten asioiden alle, joihin et voi/ole voinut itse vaikuttaa. Keskity siihen, mihin voit vaikuttaa. Tekemällä pieniä oikeita valintoja päivittäin hyvinvoinnin eteen, keräämällä askelia päivään ja hyödyntämällä kehoasi monipuolisesti.

”En osaa salilla mitään ja kaikki tuijottaa/arvostelee”

Kun uskallat ja päätät ylittää epävarmuutesi salilla, se kertoo siitä, että oot valmis tekemään mitä tahansa sen eteen, että sun tavoite toteutuu. Jos mietit, että kaikki tuijottaa tai että joku liike on nolon näköinen, etkä esimerkiksi kehtaa tehdä hip thrusteja julkisella paikalla, niin kysy itseltäsi yks kysymys. Onko muiden mielipiteet tärkeämpiä kuin sun tavoite? Varsinkin jos oot löytänyt liikkeen, joka sulla toimii erityisen hyvin, tee sitä ihan ylpeästi muista välittämättä. Oli se kuinka hassun näköistä tahansa.

Toinen yleinen on se, kun ylipainoinen ihminen sanoo, että pitää laihtua ensin 10-20 kiloa ennen kuin voi mennä salille. Auts. Pitääkö autoilijoiden sitten kilpailla ensin F1-kisoissa ennen kuin kehtaa mennä Kehä1:selle? Okei, köykäinen esimerkki mutta ei tullut muutakaan mieleen. Pointti oli se, että höpö höpö.

Salilla aloittaessa oli tosiaan sellainen fiilis, että teki mieli kulkea seiniä pitkin ja kerätä kaikki treenivälineet johonkin pimeään nurkkaan ja mennä sinne tekemään kaikki yksin. Mutta sitten tajusin, että piru vie, en mä ole kenenkään kotona, vaan kaikilla jäsenillä on salilla ihan yhtäläiset oikeudet kehittää itseään.

Kaikista eniten puntarissa on painaneet (omalla kohdallani) ne päivät, kun on huono hiuspäivä, huono naamapäivä, huono itsetuntopäivä ja oon silti mennyt salille. Saapahan päivän päätökseen niin, että voi olla ylpeä itsestään. Jos menee salille vaan silloin, kun on hyvä ja itsevarma fiilis, ja miettii muita liikaa, niin se on varma tie epäsäännölliseen treenaamiseen ilman punaista lankaa.

Ja oli kuinka salikonkari tahansa, niin jokaisella kävijällä vie oma aikansa, ennen kuin salin laitteet, välineet ja sijainnit tulee tutuiksi. Se vaatii vaan toistoja, eli aktiivisia käyntikertoja, että alat tuntea olevas kuin kotonasi.

”En pysty sitoutumaan treenaamiseen/kalenteri on liian kuormitettu”

Meillä on jokaisella oikeus ottaa omaa aikaa ja suunnitella oma kalenteri siten, että siellä on myös varattuna aikablokkeja, joille et suostu sopimaan muuta menoa.

Et varmaan sano töissä pomollekaan, että ”en pysty nyt kyllä lupaamaan, että saan nämä työvuorot tehdyksi, katsotaan jos ehdin tässä joku päivä tulee töihin, saattaa olla että en”.

On muuten moneen kertaan todettu, että jos ei itse varaa kalenterista omaa aikaa, niin kyllä sekin aikablokki onnistutaan täyttämään ennemmin tai myöhemmin jonkun toimesta. Sitten sitä katsotaan jossain vaiheessa kalenteria silmät suurina ihmetellen, että kelle mä olen oikein elänyt? Itselleni vai muille? Minne matkan varrelle jäi omanarvontunto?

Ennakointi on oleellinen taito, koska lupaan ja vannon, että jos treenejä ei ole millään tapaa lyöty lukkoon vähintään viikkoa etukäteen, niin ei ne tule sieltä itsestään tehdyksi. ”Jos nyt jossain välissä…” on varma keino saada ei-mitään tehtyä.

Muista olla tärkeä itsellesi!

Et tarvitse hattaran kevyitä ja pehmeän iloisia ajatuksia pysyäksesi sitoutuneena treenaamiseen, vaan suosittelen joskus kokeilemaan salille menoa myös silloin, kun on tärkeitä päätöksiä edessä/deadlinet puskee päälle/vituttaa. Saatat yllättyä tuloksista.

”Mulla on ranne kipeä / polvivaivoja / nilkka rasittunut jne.”

Ranne pois pelistä?  Tee liikkeitä, jotka ei edellytä sulta otevoimaa. Polvivaivoja, nilkkakipua? Loistava aika laittaa fokus ylävartalon kehittämiseen.

Mulla oli pari vuotta takaperin ensin toinen ranne venähtänyt jonkun väärän liikkeen myötä, pian toinenkin ranne ja sitten tuli vielä tapaturma kämmeneen. Mutta en mä lopettanut hyvin alkanutta salirutiinia. Blessing in disguise, löysin sen ajanjakson aikana suuren kipinän pakaratreeniin ja hip thrusteihin. Tuntuma alavartalotreenissä parani, kun fokus oli siellä. Ja salitreeni ei jäänyt tauolle, koska se pitää sovittaa elämään, kävi miten kävi.

”Pienet lapset ja perhearki pitää kiireisenä”

Kyllä kyllä, pienten lasten perään katsominen vie aikaa, mutta jokainen lapsi haluaa nähdä vanhemmat mahdollisimman läsnäolevina ja innostuneina. Pysytkö lasten leikeissä kauaa mukana, jos et ole miettinyt omaa hyvinvointia vuosikausiin? Lapset myös seuraavat eniten vanhempien esimerkkiä, eikä sitä, mitä vanhemmat ohjeistaa. Jos muistutat lapsia jatkuvasti aktiivisuudesta, elätkö myös itse sen mukaan? Esimerkillä on väliä.

Ja lapset on ehkä parhaita treenikavereita IKINÄ. Liikkumisen ei tarvitse olla pois perhearkeen suodusta ajasta, vaan sen voi hyvin yhdistää siihen. Menkää koko perheen voimin leikkipuistoon ja voit itse roikkua tangossa ja tehdä kehonpainosoutua ja jalannostoja tangosta. Tai yritäpä huviksesi pistää kotona YouTubesta joku treenivideo pyörimään – ei mene kun 30 sekuntia, niin sun lapset on takuulla vieressä tekemässä punnerruksia ja ottamassa mallia.

Päätät itse omalla toiminnalla esimerkin kautta, haluaako lapsi viettää aikaa iPadin äärellä istuen vai aktiivisesti eläen.

”En tiedä, mikä treenimetodi on paras ja tehokkain / en ole löytänyt omaa juttuani”

Tilanne ei korjaannu ainakaan olemalla passiivinen. Avoimella, ennakkoluulottomalla ja kokeilunhaluisella asenteella se oma juttu löytyy ihan väistämättä jossain vaiheessa. Ja parasta treenimetodia ei ole olemassakaan. Me ollaan jokainen yksilöitä, ja melkein jokaisen treenimetodin-/ohjelman voi saada toimimaan, jos pistää riittävästi efforttia peliin ja sitoutuu sen toteuttamiseen.

”Eihän salilla tule edes hiki!”

Onko kännykkä ollut kovassa käytössä treenin aikana? Onko siellä luettu lehteä jossain välissä? Rupateltu mukavia hyvänpäivän tuttujen kanssa? Tai kenties unohduttu tekemään vain niitä liikkeitä, jotka on kivoja tehdä? Kivat liikkeet on syystäkin sun suosikkiliikkeitä – koska olet hyvä niissä ja koska ne eivät haasta sua millään tasolla. Testaapa voimatasot/tekniikat ammattilaisen valvonnassa ja spottaa omat kehityskohteet, niin huomaat, että salilla kannattaa tehdä myös niitä liikkeitä, mitä eniten tarvitset kehittyäksesi uudelle tasolle. Ja ne kyseiset liikkeet eivät tietenkään tunnu kivoilta siinä vaiheessa, kun ne on vielä toistaiseksi sun heikkouksia. Mutta kukapa meistä ei rakastais haasteita?

”Ei ole kärsivällisyyttä odotella näkyviä tuloksia”

Aika kuluu joka tapauksessa, treenasit tai et. Todennäköisyys on 100% siihen, että ainakaan treenaamattomuudella niitä näkyviä tuloksia ei myöskään saada aikaiseksi.

Ja siinä näkyviä tuloksia odotellessa saatat yllättyä, kun tajuat, että siihen itse prosessiin voikin rakastua. Ainakin muikeat fiilikset ja energiatasojen muutos näkyy ihan välittömästi. Ja treenin jälkeen loppupäivä sujuu leikiten. Saat enemmän aikaiseksi muissakin askareissa. Ja oot paremmalla tuulella. Ne näkyvät fyysiset muutokset on sitten vaan kirsikkana kakun päällä, ja sen ymmärtää jokainen aktiivitreenaaja.

 

Weak people face life’s obstacles with an excuse in their hand. Strong people carry a hammer. – Dani Shugart

Edellisessä postauksessa jaoin 10 oivallusta hyvinvoinnista! Asioita, joita on opittu kantapään kautta.

Lue myös:

 

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram