MIKSI JOTKUT ONNISTUU UUDENVUODENLUPAUKSISSA JA TOISET EI?

 

Luin joskus aikanaan Optimal Performancen blogista aika osuvasti;

”Ei niin paljon kuin mahdollista vaan niin vähän kuin on tarpeen”

Mulle tuo lause kätkee sisäänsä tosi tärkeän huomion. Ja tuo ajatus on muuten hyvä pitää mielessä varsinkin näin uuden vuoden häämöttäessä oven takana, kun kaikki puhkuu intoa ja motivaatiota tehdä se suuri elämäntaparemontti. ”Kaikki tai ei mitään”.

Lähtökohtaisesti ”uudenvuodenlupailijat” tuntuu olevan aina joku iso vitsi somemaailmassa, mutta aina jossain kesän lopussa tulee oikeasti vastaan niitä onnistumistarinoita, joissa tyyppi on aloittanut projektin vuoden alussa ja saanut huikeita muutoksia aikaan.

Miksi jotkut sitten onnistuu ja toiset jää nuolemaan näppejään?

Voisiko kyse olla esimerkiksi siitä, että onnistunutta elämäntaparemonttia ei voi laittaa täysillä käyntiin yhdessä yössä? On ihan suloinen ajatus, että 31.12. vedetään bilehumuissa kuoharipullo toisessa kädessä ja sipsipussi toisessa, ja sitten seuraavana aamuna, kun eletään tammikuun ensimmäistä, niin odotusten mukaan silloin ollaan jo pyöräyttelemässä vihersmoothieta männynkävyistä ja kuusenkerkästä. Elämäntaparemontissa on aina se kuherruskuukausi, jolloin eletään sydänemojin näköisinä ja pureskellaan parsakaalia, mutta kun jossain vaiheessa ne aivot havahtuukin siihen, että tämä ei olekaan se elämäntapa, johon ollaan totuttu. Sitten iskee ahdistus ja pakenemisreaktio. Takaisin tuttuun ja turvalliseen, niin kun olis jo!

 

On lähtökohtaisesti ihan loogista ajatella, että mitä enemmän painetaan äärirajoilla ja pusketaan duunia muutoksen eteen, niin sitä enemmän pitäisi syntyä tulostakin. Pää voi kestää kovaa duunia, kun motivaatio hipoo kattoa, mutta on meillä jokaisella tietynlaiset fysiologiset rajoitteetkin olemassa. Ei kenenkään kroppa jaksa määräänsä enempää sellaista rykimistä, että nollatason aktiivisuudesta hypätään kertaheitolla 5-6 treenin viikkorytmiin. Siinä missä upouudet kengätkin pitää ”ajaa sisään”, niin sama homma pätee myös elämäntapoihin. Hiljaa hyvä tulee.

Niiden jäätävien treenimaratonien kirous…

Silloin kun kamppailin sekalaisten syömishäiriöisten ajatus- ja toimintamallien kanssa, niin vedin tosiaan jotain viiden tunnin kotitreenimaratoneja. Jälkikäteen en edes ymmärrä, millä logiikalla ajattelin, että ”ei mun keho mitään kevennystä tarvitse”, kun niissä tehtiin suurimmaksi osaksi kehonpainoliikkeitä. Aikanaan tein siis todellakin niin paljon kuin mahdollista. Ja se oli ihan varma tapa ajaa itsensä umpikujaan, koska eihän mulla ollut siinä enää mitään pelivaraa saada kehitystä ylöspäin tai laittaa hommia uudelle tasolle – kaikki kortit oli jo käytössä. Vuorokaudesta alkoi loppua tunnit kesken. Ne liikuntamäärät vaan lisääntyi ja lisääntyi ihan huomaamatta, koska ajattelin, että eihän tässä mitään, pitäähän sitä jollain tapaa saada lisää haastetta. Ei käynyt mielessä panostaa treenin laatuun sen määrän sijaan.

Tuo mitä itse vedin, on jo extremetason typeryyttä, mutta tuohon ”niin paljon kuin mahdollista”-ajatteluun törmää valmennustyössä aika usein muutenkin.

Sitten ajatellaan, että on se omasta hyvinvoinnista huolehtiminen vaan vaikeaa puuhaa. Henkinen hyvinvointi ihan piipussa, hyvä kun jaksetaan enää edes hengittää. Silti esitetään niin tyytyväistä ulospäin, vaikka oikeasti pohditaan kuumeisena, että miten tästä umpikujasta pääsee pois. Josko olis sittenkin helpompi keino pitää itsensä toimintakykyisenä? Ettei se veisikään ihan kaikkea energiaa omasta vapaa-ajasta? Ettei sen tarvitsis sittenkään tuntua kokopäivätyöltä?

Mulla oli aikanaan se vaihe, kun innostuin käymään ryhmäliikuntatunneilla ja olin jo aiemmin löytänyt salitreenin mahtavuuden. Siinä sitten pingoin menemään ensin jollain body combat-tunnilla hiki hatussa ja sen jälkeen, kun näennäisesti puhtia riitti, niin rykäisin vielä ryhmäliikuntatunnin päälle täyden salitreenin. Missä mentiin vikaan? No ensinnäkin siinä, että kun halutaan priorisoida lihaskuntoa ja voiman kasvattamista, niin kaikenlainen aerobinen liikunta pitäisi tehdä vasta sen ensisijaisen treenin jälkeen, JOS energiaa riittää – mieluiten toki erillisellä treenikerralla, ettei kokonaiskesto venyisi hirveästi yli sen tunnin. Ei voi odottaa täyden tehon salitreeniä, jos alla on jo kovatehoinen jumppatunti.

Kuva: A-lehdet / Johanna Myllymäki

Ja toisekseen, vaikka olo oli fyysisesti hyvä tuommoisten treenimaratonien jälkeenkin, niin eihän sitä pysty itse seuraamaan oman hermoston palautumista. Lihakset saattaa palautuakin, mutta hermoston palautuminen voi laahata jäljessä ja sen huomaa vasta sitten jälkikäteen. Jossain vaiheessa havahtuu vaan siihen, että treenin kehitys junnaa paikallaan ja pahasti. Eikä oikein enää huvitakaan. Kun olis pitänyt hidastaa tahtia ajoissa!

Muistan, että seuraavan vuoden kesänä olin jo saanut löydettyä jotain järjen hiventä omaan tekemiseen. Muuttunut duracell-pupuna hyppivästä jumppapirkosta fiksua tekemistä priorisoivaksi ihmiseksi. Ja sen fiksumman treenaamisen myötä muistan ajatelleeni tuona kesänä useampaan otteeseen, että ”En voi uskoa, miten vähällä työllä tää kaikki on tapahtunut” ja ”Enhän mä oo joutunut edes luopumaan mistään!”. 

Mikä on onnistumisen salaisuus?

Ei tarvitse elää yhtä kurinalaisesti kuin fitness-kilpailija, jos tavoitteena on voida hyvin ja saada silti kehonmuokkaustavoitteet toteutumaan. Ei tarvitse luopua mistään lopullisesti, ihan aikuisten oikeasti. Pitää vaan oppia priorisoimaan asioita ja muistaa, että jos haluaa elää arvojensa mukaista elämää, niin sen eteen joutuu joskus vähän irvistelemään ja kamppailemaan sen hetkisiä mielitekoja vastaan. Mutta se ei tarkoita silti sitä, että aina pitää taistella jotain sisäisiä demoneita vastaan jokaisen päivittäisen valinnan edessä.

Kun saat ne tärkeimmät valinnat iskostumaan alitajuntaan, niin niistä tulee sulle jo niin normaaleita valintoja, että lopulta tosiaan ihmettelet ääneen, mitä olet tehnyt ansaitaksesi ne tulokset. Sitten kun joku joskus kysyy, että ”Mikä oli sun salaisuus tohon onnistumiseen?!” niin joudut tosissaan miettimään, että ootko muka tehnyt jotain toisin. Koska ne muutokset on olleet niin hemmetin pieniä ja hienosäätöisiä, ja oot ajanut niistä jokaisen sisään sun arkeen ihan rauhassa ja kiireettömästi. Eikö vain? 😉

Miten käyttäydyt ja elät sitten, kun oot saavuttanut sun tavoitteen?

Yllättäen moni lupaavasti alkanut elämäntapamuutos tyssää siihen, kun muutoksia alkaakin jossain kohtaa näkymään, mutta päässä ei olla etukäteen tehty minkäänlaista ajatustyötä sen suhteen, mitä tapahtuu kun tavoitteeseen on päästy. Miten jatkat elämää sen jälkeen, kun vaikkapa se -15 kg tavoite on hallussa? Millaiset päivärutiinit sulla on silloin? Miten muut ihmiset suhtautuvat suhun sen jälkeen, entä miten varaudut mahdollisiin kateellisten ihmisten hyökkäyksiin? Millaisista ajatusmalleista sun toiminta on lähtöisin ja millä tavoin ne tulevat muuttumaan jatkossa?

On ehkä vaikea kuvitella etukäteen, miten iso muutos joku painonpudotusprojekti on jo pelkästään pääkopalle. Oma peilikuva muuttuu ja pää ei pysy muutoksen perässä. On vaikea suhtautua muuttuneeseen habitukseen. Vielä vaikeampaa voi olla suhtautua ympäriltä sateleviin kehuihin/arvosteluihin/uteluihin. Heikon paikan tullen on helppo ajatella, että nyt on lupa palkita itsensä onnistuneesta projektista ja kuukauden päästä huomataankin, että ollaan palattu vanhoihin toimintatapoihin.

Mitä enemmän työstät jo pään sisällä sun tulevaa elämää ja olemusta, sitä korkeammaksi kasvaa sun mahdollisuudet onnistumiseen. Visualisoi se tavoite ihan konkreettisesti ja ala käyttäytyä niin kuin olisit jo se ”tavoitesinä”. Tää henkinen puoli voi tuntua turhalta tai epäoleelliselta, mutta sitä se ei missään nimessä ole. Meillä on jokaisella kuitenkin ne pinttyneet toimintatavat ja uskomukset, jotka on saattaneet meidät siihen pisteeseen, missä ollaan juuri nyt. Ei voi olettaa, että pysyt tavoitteessa kovin kauaa, jos et muuta ajatteluasi ihan pysyvästi. Ja jos et ole miettinyt, miten se uudistunut sinä käyttäytyy missäkin tilanteessa.

Tsemppiä jokaisen uudenvuoden lupauksiin! Olipa sun lupaus mikä tahansa, tee siitä itsesi näköinen ja muista pitää onnistumisen tunteista kiinni koko matkan ajan.

Edellisessä postauksessa:

MITÄÄN UUTTA EI KOSKAAN SAAVUTETA PITÄMÄLLÄ KIINNI VANHASTA

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

 

Heitä itsekuri roskiin, hanki tilalle intohimoa!

Takana on nyt sellainen kevyt 9 tuntinen seminaaripäivä Trainer4Youn järjestämässä Training Forumissa. Puhujina oli mm. Jari Sarasvuo, Patrik Borg (”Pöperöproffa”), Jutta Gustafsberg, Arto Pesola… Päivän aikana tuli kyllä tuutin täydeltä asiaa ja kaikista vaikuttavimpina esityksinä jäi mieleen Jari Sarasvuon ja Patrik Borgin puheet. Päivän aikana käsiteltiin hyvinvoinnin isoa kuvaa – mitä jää jäljelle, kun kermat kuoritaan päältä ja keskitytään enemmän mielen tasolle, itsensä psyykkaamiseen, lepoon, palautumiseen ja ravitsemuksen puolelta oikeisiin ajatusmalleihin?
Läppäri lauloi ahkerasti koko päivän ajan, ja nyt avaan vähän, mitä ajatuksia päivän aikana heräsi ja millaisia väitteitä seminaarissa esitettiin. 😉

Jari Sarasvuo: Huono kunto on Suomen tuho

”Mikä on totta fyysisesti, on vielä enemmän totta henkisesti”. Kun sulla on varastossa tarvittava määrä ylimääräistä fyysistä kapasiteettia, kestät paljon paremmin elämän stressaavia vaiheita ja yllättäviä haasteita. Mitä suurempi fyysinen reservi on käytössä, sitä paremmin kestät ylimääräistä kuormitusta (fyysistä ja henkistä). Elämässä kuormitustekijöitä tuo mm. stressi, liikunta, väsymys, sairaudet jne. No miksei sitten riitä, että olet juuri ja juuri hyvinvoinnin tasolla? Koska jos olet vaan perusterve, joudut flunssien ja muiden voimavarojen ylilyöntien seurauksena hetkellisesti paljon alemmalle tasolle (sickness). Jos taas olet lähtökohdiltasi fitness-tasolla, hyvinvointisi laskee ainoastaan sinne wellness-tasolle ylikuormitusten seurauksena, eli olet silti keskimääräistä paremmassa kunnossa.

On olemassa neljä eri tasoa fyysisen hyvinvoinnin reservissä; fitness, wellness, sickness ja illness. Jos lähtötilanteesi on sickness, eli olet laiminlyönyt fyysistä hyvinvointiasi jo hyvän aikaa, niin tällöin kaikki hetkelliset notkahdukset hyvinvoinnissasi voivat johtaa jo kroonisiin sairauksiin, uupumiseen, pahempiin rasitusvammoihin jne. eli notkahdat äkkiä jo illness-tasolle. Mitä ylemmällä lähtötasolla olet, sitä vaikeampi sun kokonaishyvinvointiasi on horjuttaa, vaikka elämä heittäisi minkälaista fyysistä haastetta ja kuormitusta kehiin.

Jari Sarasvuon puheessa tehtiin selväksi, ettei terveys ole vain sairauksien ja kipujen puuttumista, vaan se on ennen kaikkea toimintakykyä. Pystytkö nauttimaan elämästä kaikissa sen eri vivahteissa? Miten siedät stressiä omassa elämässä – onko se stressi enimmäkseen hyvää (toimintaa edistävää, motivoivaa) vai huonoa stressiä (mieltä ja voimavaroja kuluttavaa, jonka seurauksena et enää kykene tekemään järkeviä päätöksiä hyvinvointisi kannalta ja ajat itsesi ahtaalle)?

”Heikkous tappaa, mutta hitaasti ja kalliisti”. Jos haluaa saada jotain kehitystä, pitää purkaa kehon tasapainotila eli homeostaasi, keinolla millä hyvänsä. Keho ei vahvistu, jos sen ei tarvitse mukautua mihinkään aiempaa suurempaan haasteeseen tai kuormitukseen. Tietynlainen fyysinen voimataso ja kunto korreloi väistämättä myös paremman henkisen tasapainon kanssa ja selviydyt paremmin stressaavista jaksoista.

Mutta sellainen loppukaneetti vielä, että jos et ole huippu-urheilija, niin älä hemmetissä treenaa niin kuin huippu-urheilija. Älä aloita sieltä pisteestä, missä toivoisit olevasi vuoden päästä tai missä olit 10 vuotta sitten, vaan aloita tasan sieltä missä olet just nyt.

Melina Niemi: Mitä kuntoilija voi oppia huippu-urheilijalta?

Elämässä tulee jatkuvasti ”yllätyskyykkyjä”, toisin sanoen kaikki ei aina mene niin kuin Strömsössä ja se on vaan väistämätön fakta. Opi elämään sen kanssa. Jos jäät vellomaan ongelmissasi ja suurentelemaan niitä, ne vaan kasvavat entistä suuremmaksi etkä saa hetkeäkään hengähdystaukoa, kun nurkan takana kolkutteleekin jo seuraava yllätyskyykky, jota lähdet taas helposti suurentelemaan mielessäsi isommaksi mitä se alunperin oli.

Löydät itsesi klo 8 arkiaamuna seisomassa Mannerheimintien ruuhkassa. Sen sijaan, että näytät kansainvälisiä käsimerkkejä ohikulkeville autoille, mitä jos hyväksyisit sen tilanteen, johon et sillä hetkellä voi vaikuttaa ja vaikka feikkaat itsellesi siinä hetkessä paremman olon? Älä siis aloita aamun ensimmäistä palaveria töissä voivottelemalla hirveetä ruuhkaa liikenteessä, koska se ajaa kollegoidenkin fiilikset alas. Sen sijaan, fake it till you make it ja päätä, että tästä päivästä tulee mahtava päivä.

Lakkaa voivottelemasta asioita, joihin et voi vaikuttaa, mutta kasvata sen verran voimakkaat reisilihakset, ettei elämän kyykytys tunnu sulla enää missään! Heti, kun kuorma alkaa kasvaa liian suureksi, pyydä kaveria jeesimään kyykystä nousemisessa. Kaikesta ei tarvitse selvitä yksin.

Patrik Borg: Vastaisku trendidieeteille

Patrikin luento oli aivan ihana! Niin fiksua ja tärkeää asiaa, että mun sydän suli. Puheessa käytiin läpi sitä, miten suomalaiset ei tutkimusten mukaan edes liiku liikkumisen ilosta tai sosialisoinnin vuoksi, vaan nuo syyt liikkumiseen on aivan jossain muualla. Eli suomalaiset on vähän niin kuin unohtaneet liikunnan ilon, ja sama homma näkyy Patrikin mielestä myös syömisen suhteen.

Syömistä suoritetaan, halutaan tarkkoja paperilappuja, mutta kun niitä ruokavalioita ei sitten kyetäkään noudattamaan, niin soimataan itseään heikoksi ihmiseksi. Vaikka tosiasia on se, ettei ihmistä ole luotu noudattamaan mitään paperilappua. Itse tunnet itsesi parhaiten, eikä grammantarkasta ruokavaliosta ihminen opi soveltamaan omaa ruokavaliota juuri omalle kohdalle sopivaksi. Opettele periaatteita, älä grammantarkkoja sääntöjä.

Hyvä ruokavalio sisältää AINA joustovaraa ja siellä TÄYTYY olla sallivuutta. Heti kun ihminen kokee syyllisyyden tunteita syömisestä, on jossain kohtaa menty sivuraiteille syömisen suhteen. Tai jos jostain tietystä ruoka-aineesta herää päähän ajatus, että ”mun ei pitäisi syödä tätä”, ”ei vitsi kun mä nyt menin syömään tätä”, niin ota vaan askelta taaksepäin ja kysy itseltäsi, mistä moinen tunne kumpuaa? Onko ruualle asetettu mielessä jokin ”palkintoarvo”, mikä aiheuttaa sen, että sen syömistä ei pystytäkään määrällisesti kontrolloimaan ja lähtee lapasesta?

Patrik havainnollisti, että voi olla ihminen, joka syö karkkia joka päivä eikä silti suhtaudu karkkia kohtaan sallivasti ja joustavasti – eli tuntee syyllisyyttä sen syömisestä, mutta ei vaan saa lopetettua sen syömistä.

Ja toisaalta, voi olla ihminen, jolla ei ole mitään rajoitteita tai kieltolistoja, eli hän voi ihan hyvin sallia itselleen karkin syömisen, mutta ei vaan jostain syystä tule sitä syöneeksi, koska ei ole tarvetta tai ei tee mieli.

Heti kun tehdään jostain ruuasta ”kielletty hedelmä”, et voi lakata ajattelemasta sitä. Tutkimuksen mukaan vain 16% naisista EI koe syyllisyyden tunnetta syömisestä – mitäs ihmettä? Aika pysäyttävä luku. Ollaan siis ilmeisesti tehty ruuasta meidän vihollisia, ja ajateltu, että aina pitäisi jostain nipistää vähän pois.

Mutta kaikissa toimivissa ravintoon liittyvissä strategioissa keskitytään lisäämään sinne jotakin. Lisää hyviä juttuja, älä poista sieltä juttuja. Jos puhutaan ruokavalion muuttamisesta säännölliseen ateriarytmiin, tai aamupalan saamisesta osaksi arjen rutiineja, niin näissäkin strategioissa edellytetään syömistä, eikä sen vähentämistä. Ja jos ihminen stressaa kaupassa E-koodeista tai GMO:sta, mutta ei edes syö säännöllisesti, niin keskitytään ihan lillukanvarsiin.

Hyvässä syömisessä ei tarvita itsekuria, vaan oikeita ja yksilöllisesti mitoitettuja periaatteita. Ruokavalion noudattamattomuus ei aina kerro yksilön heikkoudesta, vaan ruokaohjeista, jotka ei jätä sitä tarvittavaa joustovaraa elämälle. Ja jos ihminen alkaa suorittamaan syömistä tai tekee sen valmentajaa varten, niin ei silloin opi itse mitään optimaalisesta syömisestä. Pitää kuitenkin aina ajatella sitä omaa hyvinvointia siellä taustalla eniten.

Ja omilla henkilökohtaisilla mieltymyksillä ON väliä – kenenkään ei tarvitse luopua ”kaikesta hyvästä” tai asettaa niitä henkisesti joidenkin lukkojen taakse, joiden takaa ne saa ottaa käyttöön vasta kun on suorittanut jotain tietyllä tavalla. Heti kun ajattelet ruokaa palkintona tai vihollisena, lähdetään helposti luisumaan väärille teille.

Niin kauan kun sulla on isot raamit ruokavaliossa on pielessä, älä keskity pieniin nyansseihin. Patrik totesi myös, että sokeri itsessään ei ole addiktoivaa, vaan syy löytyy aina jostain syvemmältä mielen syövereistä. Saatat liittää tiettyyn ruoka-aineeseen tiettyjä tunteita, kokemuksia, paikata sillä jotain henkistä puutetta tms. mutta varsinaisesti sokeri ei ole addiktoivaa. Jos olisi, niin vetäisit pöytäsokeria suoraan pussista makeanhimoosi.

Mustavalkoinen ajattelu, syyllisyyden ja häpeän tunteet ruokaa kohtaan joutaa siis roskiin!

Arto Pesola: Voittavat rutiinit arkiliikunnassa

Ihmiset harrastavat nykyään enemmän kuntoliikuntaa kuin koskaan ennen, mutta sen sijaan kokonaisaktiivisuus arjessa on historian alhaisimmalla tasolla. Myöskään paljon ja aktiivisesti liikkuvat ihmiset eivät säästy istumisen haitoilta, ja liikkuvat ihmiset tuppaavat istumaan tänä päivänä ihan yhtä paljon kuin liikkumattomat. Haitat koskee siis ihan meitä kaikkia. Tiesitkö, että istumisen aikana sun lihaksistossa ei tapahdu yhtikäs mitään? Ja se ei ole hyvä juttu ollenkaan.

Mitä vähemmän täsmennettyä kuntoliikuntaa ihminen harrastaa, sen suuremman suhteellisen hyödyn saa ihan vaan istumista vähentämällä. Olemalla aktiivinen pitkin päivää, eikä pelkkinä kertarykäyksinä. Nousemalla jaloittelemaan 20 minuutin välein ylös penkistä, hyödyntämällä kaikki mahdolliset välimatkat ja tietysti valitsemalla portaat hissin sijasta. Ympäristö vaikuttaa kuitenkin vähän turhan paljon siihen, millaisia valintoja tehdään aktiivisuuden suhteen. Katso vaikka ympärillesi ihan missä tahansa julkisen palvelualan piirissä, niin kaikki paikat on suunniteltu istumiseen.

Liikunta on eriytynyt arjesta. Miettikää nyt. Liukuportailla salin ovesta sisään? Autolla salille polkemaan kuntopyörällä paikallaan? On kahta koulukuntaa, on niitä, jotka pelkää kataboliaa eli lihaskatoa ja välttelee sen vuoksi kaikkea ylimääräistä aktiivisuutta ja sitten on niitä, jotka ajattelee, että liikunta on joku erillinen osa päivää, ja kun se on hoidettu alta pois niin sitten saa loput 23 tuntia vuorokaudesta norkoilla toimettomana.

Meillä oli aina Trainer4Youn luentojen alussa tehty selväksi, että saa tehdä luentojen aikana mitä lystää – saa seisoa, saa venytellä, kävellä, jumpata – mitä hyvänsä. Tuollainen pienikin ”rohkaisu” olla aktiivinen ennen jotain luentoa tai tapahtumaa vaikuttaa ihan konkreettisesti siihen, että joku tosiaan uskaltaa sitten pompata kesken luennon seisomaan eikä kukaan katso sellaista enää kummeksuvasti. Aina kun joku uskaltaa nousta seisomaan ja jaloittelemaan, niin toinen ja kolmas ja muut seuraa ennemmin tai myöhemmin perässä. Aktiivisuus tarttuu.

Jutta Gustafsbergin luennosta jäi vielä mieleen tuo itsekuri vs. intohimo – kummalla saa parempia tuloksia. No luonnollisesti intohimolla. Kun sulla on innostava ja selkeä tavoite, jonka ajatteleminen saa pienen kouraisun mahanpohjassa aikaan, niin tiedät olevasi oikealla tiellä. Jos sulla on tarpeeksi intohimoa, tajuat, ettet joudu enää päivittäin kamppailemaan itsekurin viimeisistä rippeistä kiinni pitäen. Ja jos kadotat syvimmän merkityksen sun tekemisten taustalla, niin menetät kaiken muunkin – innon, motivaation, toteutus alkaa sakkaamaan ja koko homma lässähtää. Muista se tekemisen draivi kaikessa mitä teet.

Monen monta hyvää luentoa tuli tänään seminaarissa kuunneltua ja tätä tietotulvaa saa kyllä hetken aikaa vielä prosessoida omassa mielessä isompiin kokonaisuuksiin.

Edellisessä postauksessa kerroin, miten kannattaa oikeasti treenata keskivartaloa.

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram