MIKSI JOTKUT ONNISTUU UUDENVUODENLUPAUKSISSA JA TOISET EI?

 

Luin joskus aikanaan Optimal Performancen blogista aika osuvasti;

”Ei niin paljon kuin mahdollista vaan niin vähän kuin on tarpeen”

Mulle tuo lause kätkee sisäänsä tosi tärkeän huomion. Ja tuo ajatus on muuten hyvä pitää mielessä varsinkin näin uuden vuoden häämöttäessä oven takana, kun kaikki puhkuu intoa ja motivaatiota tehdä se suuri elämäntaparemontti. ”Kaikki tai ei mitään”.

Lähtökohtaisesti ”uudenvuodenlupailijat” tuntuu olevan aina joku iso vitsi somemaailmassa, mutta aina jossain kesän lopussa tulee oikeasti vastaan niitä onnistumistarinoita, joissa tyyppi on aloittanut projektin vuoden alussa ja saanut huikeita muutoksia aikaan.

Miksi jotkut sitten onnistuu ja toiset jää nuolemaan näppejään?

Voisiko kyse olla esimerkiksi siitä, että onnistunutta elämäntaparemonttia ei voi laittaa täysillä käyntiin yhdessä yössä? On ihan suloinen ajatus, että 31.12. vedetään bilehumuissa kuoharipullo toisessa kädessä ja sipsipussi toisessa, ja sitten seuraavana aamuna, kun eletään tammikuun ensimmäistä, niin odotusten mukaan silloin ollaan jo pyöräyttelemässä vihersmoothieta männynkävyistä ja kuusenkerkästä. Elämäntaparemontissa on aina se kuherruskuukausi, jolloin eletään sydänemojin näköisinä ja pureskellaan parsakaalia, mutta kun jossain vaiheessa ne aivot havahtuukin siihen, että tämä ei olekaan se elämäntapa, johon ollaan totuttu. Sitten iskee ahdistus ja pakenemisreaktio. Takaisin tuttuun ja turvalliseen, niin kun olis jo!

 

On lähtökohtaisesti ihan loogista ajatella, että mitä enemmän painetaan äärirajoilla ja pusketaan duunia muutoksen eteen, niin sitä enemmän pitäisi syntyä tulostakin. Pää voi kestää kovaa duunia, kun motivaatio hipoo kattoa, mutta on meillä jokaisella tietynlaiset fysiologiset rajoitteetkin olemassa. Ei kenenkään kroppa jaksa määräänsä enempää sellaista rykimistä, että nollatason aktiivisuudesta hypätään kertaheitolla 5-6 treenin viikkorytmiin. Siinä missä upouudet kengätkin pitää ”ajaa sisään”, niin sama homma pätee myös elämäntapoihin. Hiljaa hyvä tulee.

Niiden jäätävien treenimaratonien kirous…

Silloin kun kamppailin sekalaisten syömishäiriöisten ajatus- ja toimintamallien kanssa, niin vedin tosiaan jotain viiden tunnin kotitreenimaratoneja. Jälkikäteen en edes ymmärrä, millä logiikalla ajattelin, että ”ei mun keho mitään kevennystä tarvitse”, kun niissä tehtiin suurimmaksi osaksi kehonpainoliikkeitä. Aikanaan tein siis todellakin niin paljon kuin mahdollista. Ja se oli ihan varma tapa ajaa itsensä umpikujaan, koska eihän mulla ollut siinä enää mitään pelivaraa saada kehitystä ylöspäin tai laittaa hommia uudelle tasolle – kaikki kortit oli jo käytössä. Vuorokaudesta alkoi loppua tunnit kesken. Ne liikuntamäärät vaan lisääntyi ja lisääntyi ihan huomaamatta, koska ajattelin, että eihän tässä mitään, pitäähän sitä jollain tapaa saada lisää haastetta. Ei käynyt mielessä panostaa treenin laatuun sen määrän sijaan.

Tuo mitä itse vedin, on jo extremetason typeryyttä, mutta tuohon ”niin paljon kuin mahdollista”-ajatteluun törmää valmennustyössä aika usein muutenkin.

Sitten ajatellaan, että on se omasta hyvinvoinnista huolehtiminen vaan vaikeaa puuhaa. Henkinen hyvinvointi ihan piipussa, hyvä kun jaksetaan enää edes hengittää. Silti esitetään niin tyytyväistä ulospäin, vaikka oikeasti pohditaan kuumeisena, että miten tästä umpikujasta pääsee pois. Josko olis sittenkin helpompi keino pitää itsensä toimintakykyisenä? Ettei se veisikään ihan kaikkea energiaa omasta vapaa-ajasta? Ettei sen tarvitsis sittenkään tuntua kokopäivätyöltä?

Mulla oli aikanaan se vaihe, kun innostuin käymään ryhmäliikuntatunneilla ja olin jo aiemmin löytänyt salitreenin mahtavuuden. Siinä sitten pingoin menemään ensin jollain body combat-tunnilla hiki hatussa ja sen jälkeen, kun näennäisesti puhtia riitti, niin rykäisin vielä ryhmäliikuntatunnin päälle täyden salitreenin. Missä mentiin vikaan? No ensinnäkin siinä, että kun halutaan priorisoida lihaskuntoa ja voiman kasvattamista, niin kaikenlainen aerobinen liikunta pitäisi tehdä vasta sen ensisijaisen treenin jälkeen, JOS energiaa riittää – mieluiten toki erillisellä treenikerralla, ettei kokonaiskesto venyisi hirveästi yli sen tunnin. Ei voi odottaa täyden tehon salitreeniä, jos alla on jo kovatehoinen jumppatunti.

Kuva: A-lehdet / Johanna Myllymäki

Ja toisekseen, vaikka olo oli fyysisesti hyvä tuommoisten treenimaratonien jälkeenkin, niin eihän sitä pysty itse seuraamaan oman hermoston palautumista. Lihakset saattaa palautuakin, mutta hermoston palautuminen voi laahata jäljessä ja sen huomaa vasta sitten jälkikäteen. Jossain vaiheessa havahtuu vaan siihen, että treenin kehitys junnaa paikallaan ja pahasti. Eikä oikein enää huvitakaan. Kun olis pitänyt hidastaa tahtia ajoissa!

Muistan, että seuraavan vuoden kesänä olin jo saanut löydettyä jotain järjen hiventä omaan tekemiseen. Muuttunut duracell-pupuna hyppivästä jumppapirkosta fiksua tekemistä priorisoivaksi ihmiseksi. Ja sen fiksumman treenaamisen myötä muistan ajatelleeni tuona kesänä useampaan otteeseen, että ”En voi uskoa, miten vähällä työllä tää kaikki on tapahtunut” ja ”Enhän mä oo joutunut edes luopumaan mistään!”. 

Mikä on onnistumisen salaisuus?

Ei tarvitse elää yhtä kurinalaisesti kuin fitness-kilpailija, jos tavoitteena on voida hyvin ja saada silti kehonmuokkaustavoitteet toteutumaan. Ei tarvitse luopua mistään lopullisesti, ihan aikuisten oikeasti. Pitää vaan oppia priorisoimaan asioita ja muistaa, että jos haluaa elää arvojensa mukaista elämää, niin sen eteen joutuu joskus vähän irvistelemään ja kamppailemaan sen hetkisiä mielitekoja vastaan. Mutta se ei tarkoita silti sitä, että aina pitää taistella jotain sisäisiä demoneita vastaan jokaisen päivittäisen valinnan edessä.

Kun saat ne tärkeimmät valinnat iskostumaan alitajuntaan, niin niistä tulee sulle jo niin normaaleita valintoja, että lopulta tosiaan ihmettelet ääneen, mitä olet tehnyt ansaitaksesi ne tulokset. Sitten kun joku joskus kysyy, että ”Mikä oli sun salaisuus tohon onnistumiseen?!” niin joudut tosissaan miettimään, että ootko muka tehnyt jotain toisin. Koska ne muutokset on olleet niin hemmetin pieniä ja hienosäätöisiä, ja oot ajanut niistä jokaisen sisään sun arkeen ihan rauhassa ja kiireettömästi. Eikö vain? 😉

Miten käyttäydyt ja elät sitten, kun oot saavuttanut sun tavoitteen?

Yllättäen moni lupaavasti alkanut elämäntapamuutos tyssää siihen, kun muutoksia alkaakin jossain kohtaa näkymään, mutta päässä ei olla etukäteen tehty minkäänlaista ajatustyötä sen suhteen, mitä tapahtuu kun tavoitteeseen on päästy. Miten jatkat elämää sen jälkeen, kun vaikkapa se -15 kg tavoite on hallussa? Millaiset päivärutiinit sulla on silloin? Miten muut ihmiset suhtautuvat suhun sen jälkeen, entä miten varaudut mahdollisiin kateellisten ihmisten hyökkäyksiin? Millaisista ajatusmalleista sun toiminta on lähtöisin ja millä tavoin ne tulevat muuttumaan jatkossa?

On ehkä vaikea kuvitella etukäteen, miten iso muutos joku painonpudotusprojekti on jo pelkästään pääkopalle. Oma peilikuva muuttuu ja pää ei pysy muutoksen perässä. On vaikea suhtautua muuttuneeseen habitukseen. Vielä vaikeampaa voi olla suhtautua ympäriltä sateleviin kehuihin/arvosteluihin/uteluihin. Heikon paikan tullen on helppo ajatella, että nyt on lupa palkita itsensä onnistuneesta projektista ja kuukauden päästä huomataankin, että ollaan palattu vanhoihin toimintatapoihin.

Mitä enemmän työstät jo pään sisällä sun tulevaa elämää ja olemusta, sitä korkeammaksi kasvaa sun mahdollisuudet onnistumiseen. Visualisoi se tavoite ihan konkreettisesti ja ala käyttäytyä niin kuin olisit jo se ”tavoitesinä”. Tää henkinen puoli voi tuntua turhalta tai epäoleelliselta, mutta sitä se ei missään nimessä ole. Meillä on jokaisella kuitenkin ne pinttyneet toimintatavat ja uskomukset, jotka on saattaneet meidät siihen pisteeseen, missä ollaan juuri nyt. Ei voi olettaa, että pysyt tavoitteessa kovin kauaa, jos et muuta ajatteluasi ihan pysyvästi. Ja jos et ole miettinyt, miten se uudistunut sinä käyttäytyy missäkin tilanteessa.

Tsemppiä jokaisen uudenvuoden lupauksiin! Olipa sun lupaus mikä tahansa, tee siitä itsesi näköinen ja muista pitää onnistumisen tunteista kiinni koko matkan ajan.

Edellisessä postauksessa:

MITÄÄN UUTTA EI KOSKAAN SAAVUTETA PITÄMÄLLÄ KIINNI VANHASTA

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

 

Huonosti voivan ihmisen ongelma EI ole tiedostamattomuus

On turha sanoa laihduttajalle: ”Ootko muuten kuullut, että salaatti on tosi terveellistä?”. Luuletko, että laihduttaja reagoisi näin: ”Ai, no mutta ihanko totta, pitääpäs kokeilla!”. Sama kuin sanoisit hukkuvalle ihmiselle ”koitas nyt pysyä pinnalla siinä”, samalla kun näet, että henkilön pää on jo vajonnut pinnan alle.

Kyllä ylipainoinen ihminen tietää, mikä on ongelma ja tietää olevansa siinä tilanteessa missä on. Kyse ei ole tiedon puutteesta ja harvoin kyse on myöskään todellisuuden kieltämisestä. Kaikki tietää, miten pitäisi syödä. Kaikki tietää, että liikunta on hyväksi jokaiselle.

sali1
Kyse on monesti vain pinttyneistä ajatusmalleista ja uskomuksista sekä haitallisista rutiineista, jotka ovat jääneet päälle pyörimään vanhan levyn tapaan. Vaikka ihminen tietää itse, etteivät ne tavat ole hyväksi pitkällä tähtäimellä. Tuttu ja turvallinen tuska on aina aluksi paremmalta tuntuva vaihtoehto, kuin tuntemattomat uudet haasteet ja uusien ajatusmallien istutus, joiden iskostuminen alitajuntaan kestää kuitenkin keskimäärin 60 päivää. Ei se helppoa ole.

Ihmisen toimintaa ohjaa aina itsemääräytymisteoria. Ei kukaan laihduta (ainakaan pysyvästi) sen vuoksi, koska muut ihmiset muistuttavat, että ”sun pitäisi laihduttaa”. Ei rivien välistä neuvominen ja merkitsevät katseet vyötärön seudulle motivoi ketään – yleensä ne vaan herättää päinvastaisen, kapinallisen, asenteen pään sisällä. Päähän voi herätä ajatuksia, että en muuten varmasti laihduta. Itsepähän kiloni kannan. Kun ihminen saa itse toimia elämässään ja tekemisissään päättäjänä, motivoituukin lopulta omista toiveistaan, eikä muiden.

koti1

Jos ihminen lähtee laihduttamaan muiden painostuksesta ja toimii ulkoisen motivaation (esim. hyväksynnän hakemisen) ohjaamana, saa pettyä aika karvaasti, jos ikinä saavuttaa sen tavoitteen. Koska sitä palkkiota (= muiden hyväksyntää) ei koskaan tule. Tai sitten saattaa tulla, mutta se ei tunnukaan miltään, ellet ole tehnyt matkan varrella töitä itse itsesi hyväksymisen eteen. Tehty muutos on pysyvä vasta sitten, kun minäkuvasi on muuttunut tavoitteen mukana samaa vauhtia positiivisempaan suuntaan.

Vasta kun koet tekeväsi hyviä valintoja omasta tahdosta, koet tarpeeksi onnistumisen ja osaamisen kokemuksia matkan varrella ja opit tekemään valinnoista rutiininomaisia – voit saavuttaa ns. optimi flow-tilan, missä koet juuri sopivasti haastetta sen hetkiseen tilanteeseen nähden. Ei liikaa, jolloin tekeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä ja ahdistavalta, vaan sopivasti haastavalta, jolloin pienet arkiset onnistumiset ruokkivat sun motivaatiota eteenpäin siinä prosessissa ja lisäävät sun kehittymisen nälkää jatkoa ajatellen. Opit ajattelemaan, että ”mun ei täydy, vaan mä saan!”.

We’re all at certain level of awareness. Are you matching that awareness? Do your actions match what you’re aware that you’re capable of being? – Kyle Cease

Onko sun päivittäinen toiminta linjassa sen kanssa, mihin tiedät oikeasti kykeneväsi? Kun alat ymmärtää kykeneväsi enempään ja parempaan, alat turhautua pikkuhiljaa ja ärtyä siitä, että tyydyt sillä hetkellä vähempään. Huonompaan olotilaan, kuin mitä oikeasti ansaitset. Ja mitä me kaikki ansaitaan.

body

Suurimman kipupisteen kohtaamisesta on todella lyhyt matka pysyvän muutoksen tekemiseen. Kun opit arvostamaan itseäsi tarpeeksi ja tajuamaan sen tosiasian, että elät tällä hetkellä henkisesti pienentäen itseäsi ja kykyjäsi, ymmärrät lopulta, että luvassa on jotain pajon enemmän. Parempaa. Ettei elämän kuulukaan olla jatkuvaa tulipalojen sammuttelua, häpeää ja itsensä ruoskimista. Tunnetta siitä, että parempi olo olisi kiva, mutta kun ei musta ole siihen. Sitten se muutos voi alkaa etenemään vaiheittain suunnilleen tällä kaavalla:

1. Esiharkinta – EVVK (ei vois vähempää kiinnostaa)!
2. Harkintavaihe – ehkä sittenkin?
3. Valmistautuminen – no mikä ettei!
4. Toimintavaihe – mä osaan tän homman!
5. Ylläpitovaihe – tää sujuu!
6. Päätösvaihe – osa minua -> elämäntapa, rutiini -> ei vaadi enää erityistä ponnistelua, luotetaan jo omiin kykyihin eikä enää pelätä repsahdusta ja paluuta vanhaan oravanpyörään.

hope

Sun päivittäinen toimintasi voi olla alitajuista tasan niin kauan, kun et itse tiedosta, missä ongelma piilee. Mutta kun tiedostat oman tilanteesi ja myönnät, mikä sun ongelmasi siellä huonon olon taustalla on; sen jälkeen toimit jatkossa aina valinnan kautta. Tiedostettu tapa on aina valinta. Ajatellaan, että ongelmasi on vaikka ahmiminen. Kun tajuat, että ongelmiesi syynä on ahmiminen, voit jatkossa päättää jokaisen ongelmia laukaisevan tilanteen kohdalla toimivasi toisin, kuin aiemmin. Se on päätös – haluatko pitää entisestä tarinastasi kiinni, vai kirjoittaa kokonaan uuden tilalle.

Mikä olisi kaikille ihan pätevä käytösmalli elämäntapamuutokseen, on aggressiivinen kärsivällisyys. Mikä ihmeen aggressiivinen kärsivällisyys? Tarkoittaa siis, että hyväksyt sen faktan, että tavoitteiden saavuttaminen ja uusien elämäntapojen omaksuminen alitajuntaan asti vie aikaa, mutta ”in the meantime”, tee kaikkesi minkä pystyt sen saavuttamisen eteen. Älä loikoile nojatuolissa odottamassa onnistumista, vaan tee aktiivisesti kaikkesi sen eteen – samalla tiedostaen, että tehty työ kantaa hedelmää vasta myöhemmässä vaiheessa!

Silloin, kun itse lähdin rakentamaan elämäntapoja uusiksi, ajattelin vaan, että näin ei asiat voi jatkua. Päätin sanoa ensin vaan ”kyllä” sille muutokselle. En mä miettinyt ensin, että miten mä sen aion tehdä, koska se tuntui ahdistavalta ja liian vaikealta. Päätin vain, että ylipäätään sen teen. Ja kun olin oikeasti sitoutunut siihen muutokseen, niin aloin löytämään ympäriltä ja itsestäni niitä keinoja siihen käytännön toteuttamiseen. Pitkään jäin ensin pyörittelemään sormi suussa jotain kylmää Excel-taulukkoa ja miettimään, että mistäs se motivaatio löydetään. Paperilla kaikki on helppoa saada näyttämään hyvältä ja helpolta, mutta harkitun toimintasuunnitelman toteuttamiseen tarvitaan se kova tahto. Mulle riitti, kun myönsin itselleni, että tuska sen hetkisestä olosta oli suurempi, kuin pelko uusien tapojen rakentamisesta. Eli sano ensin kyllä sille isolle muutokselle, mieti vasta sitten, että miten se tulee onnistumaan.

***

Voit seurata mun treeni- ja arkimeininkejä somessa:

Twitter

Instagram