NETTIVALMENNUSTA JA VOIMAVALMENTAJA-KOULUTUSTA

Voisin päivitellä kuulumisia pitkästä aikaa. Ai että mä nautin nykyisessä elämäntilanteessani siitä, että saan rytmittää päivät ja viikot just niin kuin itse haluan. En ole sidottu melkein mihinkään aikatauluihin, vaan jos jotain kalenteriin buukkaan niin se on siellä omasta tahdosta. Oon teini-ikäisestä asti toitottanut, että minähän en tule sitten menemään mihinkään 8-16 työelämään leimaamaan kellokorttia päivästä toiseen. Joku mua on aina vetänyt poispäin sellaisesta elämänrytmistä, vaikka toisaalta kyllä tällainen edestakaisin suhaaminen ilman säännöllisyyttä verottaa oman osansa ja toisaalta sitä saa elää aika varpaillaan koko ajan. Mutta se vapaus ja itsemääräämisoikeus on kova juttu mun luonteelle.

Kevään mittaan on kyhätty kasaan myös uusi koulutusputki, nimittäin Voimavalmentajakoulutus, minkä kävin Trainer4Youn kautta. Tuo koulutushan alkoi mulla jo lokakuussa, mutta yhden jakson väliinjäämisen seurauksena sain lisenssitodistuksen kouraan vähän muita myöhemmin. Vuoden alusta oon työskennellyt Kaarinassa Fit-kuntokeskuksessa ja vaikka siellä ei nuo voimavalmennuksen opit ihan pääsekään käytäntöön asti (koska täysin erilainen kohderyhmä), niin omalla kohdallani niistä on ollut ihan törkeästi apuja ja oon saanut sellaisia työkaluja omaan treeniin, etten meinaa housuissanipysyä! Sikäli vähän harmi, että mun työympäristössä tuo voimaharjoittelu tuntuu edelleen olevan vähän tabu ja sen sijaan ryhmäliikunta vetää puoleensa ihan hulluna. Mitenköhän voimaharjoittelusta saisi mediaseksikkäämpää vähän varttuneemmallekin väelle? Kunhan pohdin.

Kun ei sitä ihan silleen vahingossa herätä jonain aamuna Bull Mentulaksi muuttuneena. Eikä ne treenin jälkeiset palkkaritkaan edelleenkään ole mitään hormonimömmöjä. Bodypumpissa ja hyppiessä saa kyllä lihakset hapoille, mutta se ei kerro voiman kehittymisestä ja tasapainoisen lihaskunnon rakentamisesta mitään. Ja yks tärkein oivallus Voimavalmentaja-koulutusviikonlopuista oli se, ettei edes lihasmassaharjoittelussa ole järkevää vetää treenejä aina piippuun asti. Erikoistekniikoilla ei kannata liikaa mässäillä, vaan niitä kannattaa käyttää harkiten. Sarjoja on turha viedä failureen joka kerta, jos haluaa jossain välissä kehittyä vahvemmaksikin. Ja silloinkin kun niitä erikoiskikkailuja salitreeneissään käyttää, niin ei kannata lätkäistä samaan treeniin sekä mekaanisen kuormituksen, että metabolisen stressin erikoistekniikoita, vaan joku roti siinäkin.

Kokemuksia nettivalmennuksesta

Osallistuin ihan mielenkiinnosta tuossa kevään alussa yhteen tunnettuun nettivalmennukseen, mikä on itseasiassa käynnissä vielä pari viikkoa. Halusin testata, miten sellainen meininki toimii itsellä. Annoin vapaat kädet ja heittäydyin täysin sen valmennuksen ehdoille. Teen salilla sen, mitä ohjeissa käsketään ja syön grammantarkasti ruokavalion mukaan. Toki myös maksoin siitä valmennuksesta – edelleen oon sitä mieltä, että ilmaisten valmennusten kanssa tuskin jaksaa laittaa tikkua ristiin onnistumisensa eteen ja siitä kirjoitin aikanaan täällä.

Nettivalmennus voi olla passeli ratkaisu ihmisille, joilla on jo perustietämys hallussa, ei ole suurempia kremppoja kehossa ja jotakuinkin hahmottaa, missä menee mikäkin lihas ja mihin suuntiin se liikkuu. Jossain vaiheessa treeniuraa loppuu ideat ja omat työkalut kesken, on liikaa muita rautoja tulessa omassa elämässä eikä enää ehdi miettimään, miten tasannevaiheelta pääsisi uuteen nousuun kehityksen tielle. Siinä tilanteessa nettivalmennus voi olla sysäys oikeaan suuntaan. Jes! Mutta edelleen oon sitä mieltä, että jos kyseessä on aloittelija, jolta ei ole koskaan katsottu perustekniikoita kuntoon tai ei vielä ole ihan selvillä omista arvoista ja käyttäytymisestä, niin silloin nettivalmennuksen hyödyntäminen käytännön elämään ei välttämättä ole parhaalla tasolla. Nettivalmennus voi tarjota oikeat avaimet ja työkalut, mutta on ihmisestä itsestä kiinni, saako niistä etänä tarpeeksi irti, ja siksi face-to-face valmennuksella voi saada pitkäkestoisempia tuloksia.

Noh, 9. viikko nyt nettivalmennusta käynnissä, miten on sujunut?

Kokonaisuudessaan oon ollut ihan tyytyväinen. Valmennusalusta toimii moitteettomasti, se on selkeä, siellä on monipuoliset ohjeet treenien ja eri metodien toteuttamiseen ja ruokavalio on hyvin simppeli ja siihenkin löytyy vaihtoehtoja, jos jaksaa alkaa laskin kädessä tsekkailemaan kertoimia eri tuotteiden korvaamiseen. Tietyt perusliikkeet siellä on säilyneet koko ajan kuvioissa mukana, joskin metodit vaihtuu joka viikko ja kuormitus kovenee viikko viikolta.

Oon siis oikeasti ihan suhteellisen hyvin viihtynytkin tuon parissa, ja onhan se nyt hemmetin virkistävää, kun ei oo tarvinnut itse miettiä joka viikko ohjelmointeja ja on säästänyt siltä osin aikaa siihen oman työn tekemiseen ja arjessa paahtamiseen. Lisäksi kun on pääosin mennyt ruokavalion perusversiolla ilman korvaavuuksia, niin ruoka on myös pysynyt simppelinä päivästä toiseen, ja ruokavalion sisällön oppi grammamäärineen hyvin nopeasti ulkoa. Arjen pyöritys vie vähemmän aikaa kuin ennen. Ja kauppalista on tismalleen sama koko ajan. Hah. Perusruokaa, ei hifistelyä.

Mutta jos nyt sitten mennään niihin miinuspuoliin, mitä mulla henkilökohtaisesti on tullut havaittua.

Ensinnäkin ne treenipainot. Voi hyvää päivää, ne treenipainot. Mulla on suunnaton ikävä omia loppuvuoden treenejä, jotka otin käyttöön heti kun saatiin törkeän hyvät oppimateriaalit tuolta Voimavalmentaja-koulutusjaksolta. Mulla lähti tulokset siitä heti nousuun ja sain kasvatettua sarjapainoja isoissa liikkeissä. Opin parempaa kehonhallintaa ja hiffasin voimaharjoittelusta monia uusia näkökulmia, kaikkein laajimpana osa-alueena pitkän aikavälin ohjelmointia.

Nyt sitten tämän kevään nettivalmennuksen myötä treeni on ollut jo ihan erilaista. Joka treenissä pitää mennä äärirajoille, joka treenissä on joku erikoismetodi, minkä seurauksena myös ne käytetyt treenipainot on satujumppakategoriassa. Ja se puoli mua ärsyttää suunnattomasti. Kyllä mä saan lihakset hapoille ja monen monta kertaa oon itseäni keräillyt jalkaprässin juurelta seuraavaa sarjaa varten, mutta missä on treenien nousujohteisuus?

Oon toki välillä kapinallisesti tehnyt treenin alkuun vähän niitä isoja liikkeitä ja testaillut, onko voimatasot millään lailla säilyneet ennallaan. No, ei tässä vielä mitään dramaattista oo päässyt tapahtumaan, mutta sanotaanko nyt vaikka, että ikävä lyhyempiä sarjoja ja maltillisempaa kikkailua kohtaan on KOVA.

On mulla toki parantunut tämän nettivalmennuksen myötä esim. hermotus ojentajissa, hauiksissa jne. eli on niistä apuliikkeistä paljon hyötyäkin. Mutta kun koulutuksen myötä on iskostunut päähän se, että

a) nousujohteisuutta ei tarvitse hakea vetämällä joka treenissä itteään piippuun

b) failuresarjat ei millään muotoa ole tarpeellisia aina

c) hyvän treenin mittari EI ole se, että joudut sarjojen välillä kävelemään kontaten roskapönttöä halaamaan

…niin nuo opit on tässä vähän verottaneet omaa motivaatiota mennä valmennuksen mukaisilla ohjeilla.

Ruokavalion suhteen ehdoton plussa on ollut se simppeliys ja ajansäästö, koska ateriat toistaa itseään, mutta haluanko elää sillä tyylillä tämän projektin jälkeen? En missään nimessä. Nyt oon entistä vahvemmin sitä mieltä, että grammantarkka ruokavalio ei oo se, mitä itse haluan valmentajana lähteä muille tyrkyttämään. Haluan opettaa muille prioriteetteja ja tietty runko ruokavaliossa on hyvä olla mukana, mutta sen_täytyy_olla_joustava.

Paperilappusella lukeva ruokavalio ei opeta käytännön ratkaisuja, eikä siinä lue, mitä tehdään silloin kun tulee force majeure-tilanteita arkeen. Ja yksipuolisuus käy tietysti tylsäksi. Tottakai korostan, että niitä korvaavia tuotteita oli valmennusruokavaliossa tarjolla pilvin pimein, mutta en jaksanut alkaa niitä liikoja miettimään ja laskeskelemaan, joten tässä on pysytty aika tavalla alkuperäisissä raameissa. Mulla on mielessä satoja eri tuotteita, millä saa vaihtelua aamu-, väli- ja iltapaloille, ja siksi aion todellakin jatkossa mennä oman pääni mukaan. Pääaterioilla nuo lihojen ja hiilareiden punnitukset on kyllä ehdottoman hyvä juttu ja se jää käyttöön (jossain vaiheessa sekin oli pitkään vähän sinne päin…). Mutta nuo väliateriat – vaihtelua kiitos ja sassiin!

Haluan tässä testailla eri metodeja ja treenityylejä, koska miten muuten tietäisin, millaisia valmennustyylejä kannattaa käyttää omien asiakkaiden kanssa? Parhaat valmentajat on aina käveleviä koekaniineja, eikö näin ole? 😀 Hah. En missään nimessä halua jämähtää yhteen treenityyliin ja väittää, että se on ainoa oikea tyyli toteuttaa asioita. Ei voimaharjoittelu ole kaikkien juttu, eikä kaikkia kiinnosta voimatasojen kasvattaminen. Mutta mulla on tässä omaa taustaa erikoistekniikoista ja lihasten aktivoinneista jo pitkältä ajalta, niin jossain vaiheessa alkoi tympimään se, ettei ne sarjapainot lähteneetkään enää nousemaan niin kuin saliuran alkuvaiheessa. Alkuvaiheessahan sitä saa 5kg kyykkyyn lisää joka viikko, ja hauis kasvaa jo punttiin vilkaisemalla. Oi niitä aikoja.

Jokilaivatkin on täällä Turussa jo päästy koeajamaan. Sairaan kivaa!

Kesällä ei ole lomaa tiedossa, mutta pieniä kivoja juttuja siellä sun täällä. Ja tietysti se itse rakennettu arki, mitä myös jaksaa pyörittää. Just mun juttu! Näin on hyvä jatkaa. Parin viikon päästä lähdetään taas kasvattamaan voimatasoja takaisin entiselleen. En malta odottaa.

Edellisessä postauksessa:

TERASSIKAUDEN HOUKUTUKSET

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉 Facebook / Twitter / Instagram

 

 

 

 

 

Heitä itsekuri roskiin, hanki tilalle intohimoa!

Takana on nyt sellainen kevyt 9 tuntinen seminaaripäivä Trainer4Youn järjestämässä Training Forumissa. Puhujina oli mm. Jari Sarasvuo, Patrik Borg (”Pöperöproffa”), Jutta Gustafsberg, Arto Pesola… Päivän aikana tuli kyllä tuutin täydeltä asiaa ja kaikista vaikuttavimpina esityksinä jäi mieleen Jari Sarasvuon ja Patrik Borgin puheet. Päivän aikana käsiteltiin hyvinvoinnin isoa kuvaa – mitä jää jäljelle, kun kermat kuoritaan päältä ja keskitytään enemmän mielen tasolle, itsensä psyykkaamiseen, lepoon, palautumiseen ja ravitsemuksen puolelta oikeisiin ajatusmalleihin?
Läppäri lauloi ahkerasti koko päivän ajan, ja nyt avaan vähän, mitä ajatuksia päivän aikana heräsi ja millaisia väitteitä seminaarissa esitettiin. 😉

Jari Sarasvuo: Huono kunto on Suomen tuho

”Mikä on totta fyysisesti, on vielä enemmän totta henkisesti”. Kun sulla on varastossa tarvittava määrä ylimääräistä fyysistä kapasiteettia, kestät paljon paremmin elämän stressaavia vaiheita ja yllättäviä haasteita. Mitä suurempi fyysinen reservi on käytössä, sitä paremmin kestät ylimääräistä kuormitusta (fyysistä ja henkistä). Elämässä kuormitustekijöitä tuo mm. stressi, liikunta, väsymys, sairaudet jne. No miksei sitten riitä, että olet juuri ja juuri hyvinvoinnin tasolla? Koska jos olet vaan perusterve, joudut flunssien ja muiden voimavarojen ylilyöntien seurauksena hetkellisesti paljon alemmalle tasolle (sickness). Jos taas olet lähtökohdiltasi fitness-tasolla, hyvinvointisi laskee ainoastaan sinne wellness-tasolle ylikuormitusten seurauksena, eli olet silti keskimääräistä paremmassa kunnossa.

On olemassa neljä eri tasoa fyysisen hyvinvoinnin reservissä; fitness, wellness, sickness ja illness. Jos lähtötilanteesi on sickness, eli olet laiminlyönyt fyysistä hyvinvointiasi jo hyvän aikaa, niin tällöin kaikki hetkelliset notkahdukset hyvinvoinnissasi voivat johtaa jo kroonisiin sairauksiin, uupumiseen, pahempiin rasitusvammoihin jne. eli notkahdat äkkiä jo illness-tasolle. Mitä ylemmällä lähtötasolla olet, sitä vaikeampi sun kokonaishyvinvointiasi on horjuttaa, vaikka elämä heittäisi minkälaista fyysistä haastetta ja kuormitusta kehiin.

Jari Sarasvuon puheessa tehtiin selväksi, ettei terveys ole vain sairauksien ja kipujen puuttumista, vaan se on ennen kaikkea toimintakykyä. Pystytkö nauttimaan elämästä kaikissa sen eri vivahteissa? Miten siedät stressiä omassa elämässä – onko se stressi enimmäkseen hyvää (toimintaa edistävää, motivoivaa) vai huonoa stressiä (mieltä ja voimavaroja kuluttavaa, jonka seurauksena et enää kykene tekemään järkeviä päätöksiä hyvinvointisi kannalta ja ajat itsesi ahtaalle)?

”Heikkous tappaa, mutta hitaasti ja kalliisti”. Jos haluaa saada jotain kehitystä, pitää purkaa kehon tasapainotila eli homeostaasi, keinolla millä hyvänsä. Keho ei vahvistu, jos sen ei tarvitse mukautua mihinkään aiempaa suurempaan haasteeseen tai kuormitukseen. Tietynlainen fyysinen voimataso ja kunto korreloi väistämättä myös paremman henkisen tasapainon kanssa ja selviydyt paremmin stressaavista jaksoista.

Mutta sellainen loppukaneetti vielä, että jos et ole huippu-urheilija, niin älä hemmetissä treenaa niin kuin huippu-urheilija. Älä aloita sieltä pisteestä, missä toivoisit olevasi vuoden päästä tai missä olit 10 vuotta sitten, vaan aloita tasan sieltä missä olet just nyt.

Melina Niemi: Mitä kuntoilija voi oppia huippu-urheilijalta?

Elämässä tulee jatkuvasti ”yllätyskyykkyjä”, toisin sanoen kaikki ei aina mene niin kuin Strömsössä ja se on vaan väistämätön fakta. Opi elämään sen kanssa. Jos jäät vellomaan ongelmissasi ja suurentelemaan niitä, ne vaan kasvavat entistä suuremmaksi etkä saa hetkeäkään hengähdystaukoa, kun nurkan takana kolkutteleekin jo seuraava yllätyskyykky, jota lähdet taas helposti suurentelemaan mielessäsi isommaksi mitä se alunperin oli.

Löydät itsesi klo 8 arkiaamuna seisomassa Mannerheimintien ruuhkassa. Sen sijaan, että näytät kansainvälisiä käsimerkkejä ohikulkeville autoille, mitä jos hyväksyisit sen tilanteen, johon et sillä hetkellä voi vaikuttaa ja vaikka feikkaat itsellesi siinä hetkessä paremman olon? Älä siis aloita aamun ensimmäistä palaveria töissä voivottelemalla hirveetä ruuhkaa liikenteessä, koska se ajaa kollegoidenkin fiilikset alas. Sen sijaan, fake it till you make it ja päätä, että tästä päivästä tulee mahtava päivä.

Lakkaa voivottelemasta asioita, joihin et voi vaikuttaa, mutta kasvata sen verran voimakkaat reisilihakset, ettei elämän kyykytys tunnu sulla enää missään! Heti, kun kuorma alkaa kasvaa liian suureksi, pyydä kaveria jeesimään kyykystä nousemisessa. Kaikesta ei tarvitse selvitä yksin.

Patrik Borg: Vastaisku trendidieeteille

Patrikin luento oli aivan ihana! Niin fiksua ja tärkeää asiaa, että mun sydän suli. Puheessa käytiin läpi sitä, miten suomalaiset ei tutkimusten mukaan edes liiku liikkumisen ilosta tai sosialisoinnin vuoksi, vaan nuo syyt liikkumiseen on aivan jossain muualla. Eli suomalaiset on vähän niin kuin unohtaneet liikunnan ilon, ja sama homma näkyy Patrikin mielestä myös syömisen suhteen.

Syömistä suoritetaan, halutaan tarkkoja paperilappuja, mutta kun niitä ruokavalioita ei sitten kyetäkään noudattamaan, niin soimataan itseään heikoksi ihmiseksi. Vaikka tosiasia on se, ettei ihmistä ole luotu noudattamaan mitään paperilappua. Itse tunnet itsesi parhaiten, eikä grammantarkasta ruokavaliosta ihminen opi soveltamaan omaa ruokavaliota juuri omalle kohdalle sopivaksi. Opettele periaatteita, älä grammantarkkoja sääntöjä.

Hyvä ruokavalio sisältää AINA joustovaraa ja siellä TÄYTYY olla sallivuutta. Heti kun ihminen kokee syyllisyyden tunteita syömisestä, on jossain kohtaa menty sivuraiteille syömisen suhteen. Tai jos jostain tietystä ruoka-aineesta herää päähän ajatus, että ”mun ei pitäisi syödä tätä”, ”ei vitsi kun mä nyt menin syömään tätä”, niin ota vaan askelta taaksepäin ja kysy itseltäsi, mistä moinen tunne kumpuaa? Onko ruualle asetettu mielessä jokin ”palkintoarvo”, mikä aiheuttaa sen, että sen syömistä ei pystytäkään määrällisesti kontrolloimaan ja lähtee lapasesta?

Patrik havainnollisti, että voi olla ihminen, joka syö karkkia joka päivä eikä silti suhtaudu karkkia kohtaan sallivasti ja joustavasti – eli tuntee syyllisyyttä sen syömisestä, mutta ei vaan saa lopetettua sen syömistä.

Ja toisaalta, voi olla ihminen, jolla ei ole mitään rajoitteita tai kieltolistoja, eli hän voi ihan hyvin sallia itselleen karkin syömisen, mutta ei vaan jostain syystä tule sitä syöneeksi, koska ei ole tarvetta tai ei tee mieli.

Heti kun tehdään jostain ruuasta ”kielletty hedelmä”, et voi lakata ajattelemasta sitä. Tutkimuksen mukaan vain 16% naisista EI koe syyllisyyden tunnetta syömisestä – mitäs ihmettä? Aika pysäyttävä luku. Ollaan siis ilmeisesti tehty ruuasta meidän vihollisia, ja ajateltu, että aina pitäisi jostain nipistää vähän pois.

Mutta kaikissa toimivissa ravintoon liittyvissä strategioissa keskitytään lisäämään sinne jotakin. Lisää hyviä juttuja, älä poista sieltä juttuja. Jos puhutaan ruokavalion muuttamisesta säännölliseen ateriarytmiin, tai aamupalan saamisesta osaksi arjen rutiineja, niin näissäkin strategioissa edellytetään syömistä, eikä sen vähentämistä. Ja jos ihminen stressaa kaupassa E-koodeista tai GMO:sta, mutta ei edes syö säännöllisesti, niin keskitytään ihan lillukanvarsiin.

Hyvässä syömisessä ei tarvita itsekuria, vaan oikeita ja yksilöllisesti mitoitettuja periaatteita. Ruokavalion noudattamattomuus ei aina kerro yksilön heikkoudesta, vaan ruokaohjeista, jotka ei jätä sitä tarvittavaa joustovaraa elämälle. Ja jos ihminen alkaa suorittamaan syömistä tai tekee sen valmentajaa varten, niin ei silloin opi itse mitään optimaalisesta syömisestä. Pitää kuitenkin aina ajatella sitä omaa hyvinvointia siellä taustalla eniten.

Ja omilla henkilökohtaisilla mieltymyksillä ON väliä – kenenkään ei tarvitse luopua ”kaikesta hyvästä” tai asettaa niitä henkisesti joidenkin lukkojen taakse, joiden takaa ne saa ottaa käyttöön vasta kun on suorittanut jotain tietyllä tavalla. Heti kun ajattelet ruokaa palkintona tai vihollisena, lähdetään helposti luisumaan väärille teille.

Niin kauan kun sulla on isot raamit ruokavaliossa on pielessä, älä keskity pieniin nyansseihin. Patrik totesi myös, että sokeri itsessään ei ole addiktoivaa, vaan syy löytyy aina jostain syvemmältä mielen syövereistä. Saatat liittää tiettyyn ruoka-aineeseen tiettyjä tunteita, kokemuksia, paikata sillä jotain henkistä puutetta tms. mutta varsinaisesti sokeri ei ole addiktoivaa. Jos olisi, niin vetäisit pöytäsokeria suoraan pussista makeanhimoosi.

Mustavalkoinen ajattelu, syyllisyyden ja häpeän tunteet ruokaa kohtaan joutaa siis roskiin!

Arto Pesola: Voittavat rutiinit arkiliikunnassa

Ihmiset harrastavat nykyään enemmän kuntoliikuntaa kuin koskaan ennen, mutta sen sijaan kokonaisaktiivisuus arjessa on historian alhaisimmalla tasolla. Myöskään paljon ja aktiivisesti liikkuvat ihmiset eivät säästy istumisen haitoilta, ja liikkuvat ihmiset tuppaavat istumaan tänä päivänä ihan yhtä paljon kuin liikkumattomat. Haitat koskee siis ihan meitä kaikkia. Tiesitkö, että istumisen aikana sun lihaksistossa ei tapahdu yhtikäs mitään? Ja se ei ole hyvä juttu ollenkaan.

Mitä vähemmän täsmennettyä kuntoliikuntaa ihminen harrastaa, sen suuremman suhteellisen hyödyn saa ihan vaan istumista vähentämällä. Olemalla aktiivinen pitkin päivää, eikä pelkkinä kertarykäyksinä. Nousemalla jaloittelemaan 20 minuutin välein ylös penkistä, hyödyntämällä kaikki mahdolliset välimatkat ja tietysti valitsemalla portaat hissin sijasta. Ympäristö vaikuttaa kuitenkin vähän turhan paljon siihen, millaisia valintoja tehdään aktiivisuuden suhteen. Katso vaikka ympärillesi ihan missä tahansa julkisen palvelualan piirissä, niin kaikki paikat on suunniteltu istumiseen.

Liikunta on eriytynyt arjesta. Miettikää nyt. Liukuportailla salin ovesta sisään? Autolla salille polkemaan kuntopyörällä paikallaan? On kahta koulukuntaa, on niitä, jotka pelkää kataboliaa eli lihaskatoa ja välttelee sen vuoksi kaikkea ylimääräistä aktiivisuutta ja sitten on niitä, jotka ajattelee, että liikunta on joku erillinen osa päivää, ja kun se on hoidettu alta pois niin sitten saa loput 23 tuntia vuorokaudesta norkoilla toimettomana.

Meillä oli aina Trainer4Youn luentojen alussa tehty selväksi, että saa tehdä luentojen aikana mitä lystää – saa seisoa, saa venytellä, kävellä, jumpata – mitä hyvänsä. Tuollainen pienikin ”rohkaisu” olla aktiivinen ennen jotain luentoa tai tapahtumaa vaikuttaa ihan konkreettisesti siihen, että joku tosiaan uskaltaa sitten pompata kesken luennon seisomaan eikä kukaan katso sellaista enää kummeksuvasti. Aina kun joku uskaltaa nousta seisomaan ja jaloittelemaan, niin toinen ja kolmas ja muut seuraa ennemmin tai myöhemmin perässä. Aktiivisuus tarttuu.

Jutta Gustafsbergin luennosta jäi vielä mieleen tuo itsekuri vs. intohimo – kummalla saa parempia tuloksia. No luonnollisesti intohimolla. Kun sulla on innostava ja selkeä tavoite, jonka ajatteleminen saa pienen kouraisun mahanpohjassa aikaan, niin tiedät olevasi oikealla tiellä. Jos sulla on tarpeeksi intohimoa, tajuat, ettet joudu enää päivittäin kamppailemaan itsekurin viimeisistä rippeistä kiinni pitäen. Ja jos kadotat syvimmän merkityksen sun tekemisten taustalla, niin menetät kaiken muunkin – innon, motivaation, toteutus alkaa sakkaamaan ja koko homma lässähtää. Muista se tekemisen draivi kaikessa mitä teet.

Monen monta hyvää luentoa tuli tänään seminaarissa kuunneltua ja tätä tietotulvaa saa kyllä hetken aikaa vielä prosessoida omassa mielessä isompiin kokonaisuuksiin.

Edellisessä postauksessa kerroin, miten kannattaa oikeasti treenata keskivartaloa.

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

Itsensä toteuttaminen vaan kannattaa – millaisia oivalluksia PT-työ on tuonut?

Oon somessa hehkuttanut aiemminkin sitä, miten siistiä on vihdoin todeta löytäneensä sen oman jutun. Mutta vieläkin huomaan vähintään pari kertaa viikossa kesken kaiken miettiväni, että mitä täällä tapahtuu, oonko mä ihan oikeasti menossa just valmentamaan asiakasta ja saanko mä ihan oikeasti just pohtia näitä asioita ja ratkoa näitä ongelmia henkilön X kanssa. Ei sitä vieläkään voi käsittää. Kun en mä oikeastaan tosissani edes osannut haaveilla tällaisesta arjesta vielä pari vuotta sitten. Kunhan treenailin omaksi ilokseni ja innokkaasti vastailin, jos joku tuttu kyseli vinkkejä hyvinvointijutuista.

Nyt suurinpiirtein reilun kuukauden (onko siitä vasta kuukausi?!) oon toiminut virallisesti PT-hommissa, koska heinäkuu oli oikeastaan vaan sellaista valmistautumista ja tulevaisuuden kuvioiden miettimistä, kun sain ton sertifikaatin kouraan. No nyt reilu kuukausi myöhemmin voisin sanoa, että mun kalenterini on kummallisen täynnä. En valita, en sitten yhtään! Mutta miten tässä näin kävi?

Jos tää on unta, niin ei kai tästä ikinä herää?

Kun löytää oikeasti sen oman jutun, ja saa toteuttaa sitä arjessa, niin ei enää tarvii ikinä vastata kuulumisten kyselyyn ”ihan perus” ”ihan jees”. Jumaliste, ei mitään jees-elämää, kiitos! Tähän liittyen muuten kannattaa katsoa hyvä TED-talk täältä. Jos elää jatkuvasti kädenlämpöistä elämää, niin se tavallaan oikeuttaa sen, ettei asioille tarvitse tehdä mitään. Saa oikeutuksen sille, että ihan jees -meininki jatkuu vastaisuudessakin. Ne onnesta kiljumisen arvoiset tapahtumat on sitten korkeintaan lomilla ja viikonloppuisin. Auts?

Oon pyöräillyt tässä joinain iltoina saliduuneista kotiin musat korvilla ja leijaillut jossain ihan omissa maailmoissani. Miettinyt, että miten uskomatonta saada tehdä edes osan viikosta sitä, mikä tuntuu merkitykselliseltä ja saa sydämen sykkimään. En siis vielä ole kokopäiväisesti PT:n hommissa, joten ne hetket, mitä niiden tehtävien parissa saan viettää, on ihan toisista sfääreistä. Huhhuh. Vielä viime vuonna ajattelin, että miksi joku viitsii pelleillä väittäessään, että on työssä, joka ei tunnu työltä? Nyt sitten tiedän, ettei se mikään tuulesta temmattu väite ole. 

Salilla työskennellessä on vaan jotenkin niin huippufiilis. Ihmiset on hyvällä tuulella (no totta kai, koska ne treenaa), saa hengata painojen keskellä päivät pitkät ja saa kohdata ihan erilaisia ihmisiä laidasta laitaan. Ja saa olla just niin aktiivinen kun haluaa. Treenata välillä ja sitten taas jatkaa.

Hiton hetkistä arkea vietän tällä hetkellä, mutta päivääkään en vaihtais pois. Opin koko ajan lisää ja tässä koko ajan hitsaillaan arjen palasia kohdilleen siten, että jos aina jossain sopivassa välissä saisi omatkin treenit mahdutettua kalenteriin. Se oma treeni ja säännöllisyys/suunnitelmallisuus on kuitenkin se, mikä loppupeleissä pitää mut järjissäni. Pari päivää ilman treeniä, pelkkää paikasta toiseen juoksemista, niin heti huomaa miten luovuus valuu sormien läpi ja semmonen tekemisen meininki häviää vaan jonnekin.

Nenä pois kirjasta ja hommiin!

Oon myös oppinut hirveän paljon itsestäni tän parin kuukauden aikana. On niin siistiä, että saa oikeasti kohdata sen tapaamisessa olevan ihmisen kahden kesken ja päästä toisen ajatusmaailmaan ja arvoihin käsiksi. Löytää yhdessä niitä pieniä ahaa-elämyksiä omien käyttäytymismallien taustalta. Myös se on tullut tässä huomattua, että kyllä valmennustyössä käytännön tekeminen on kaikista opettavaisinta, eikä se teorian pänttääminen ja kirjaosaaminen. Jokainen ihminen kuitenkin kantaa kehonsa ihan eri tavalla ja treenaa eri tavoitteita kohti.

Kyllä se ”kentällä” viihtyminen vaan antaa paljon enemmän. Musta tuntuu, että opin jokaisessa omassakin treenissä lähes joka kerta jotain uutta omasta kehosta ja sen toiminnasta eri tilanteissa. Vaikka treenivuosia on tässä takana useampi, ja monia ylä- ja alamäkiä on koettu matkan aikana. Ainakin mun on äärimmäisen helppo asettua asiakkaan saappaisiin. Tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu se kaaos pään sisällä, kun miettii, että jotain tarttis tehdä, mutta mitä tarttis tehdä ja kuinka paljon?

Kun treeneissä mennäänkin mopoautolla moottoritielle

Monilla mun kohtaamilla ihmisillä on ihanan kunnianhimoisia tavoitteita muutaman kuukauden ajalle, mutta sitten unohdetaankin ne mahdollisuudet, mitä on käsillä pidemmällä aikavälillä. Tai ylipäätään unohdetaan miettiä, mitä tapahtuu sitten, kun se tavoite on saavutettu – millä tavalla elämä on parempaa sen jälkeen, miten ne tulokset ylläpidetään, millaista arkea vietät kun se tavoite on saavutettu?

Monilla ihmisillä on just sellainen tsemppimeininki, että vaikka takana olisi puoli vuotta passiivisuutta, niin halutaan elää ja urheilla niin kuin se ”tavoiteminä” eläisi – käydä salilla 5-6 kertaa viikossa ja laittaa kaikki elämän palikat remonttiin. Mutta sit siinä tulee sellainen mopoautolla moottoritielle -efekti hyvin äkkiä vastaan. Ja kun tavoitteet on heti alussa liian kunnianhimoiset, niin on helppo taas heittää tiukan paikan tullen hanskat tiskiin, koska on alunperinkin vaadittu itseltään ihan liikoja. Siihen nähden, millaisista olosuhteista on lähdetty liikenteeseen. Sitten kun tuleekin repsahdus, voi hyvällä omallatunnolla uskotella itselleen, että tilanne on ihan okei entiselläänkin ja toistaa samaa kaavaa jatkossa.

Mulla keittää niin pahasti yli, kun nyt on taas näkynyt iltapäivälehtien otsikoissa joidenkin jenkki-PT:iden paasauksia siitä, kuinka alle 3 kertaa viikossa treenaaminen on täysin turhaa. Siis mitä?! Ja tähän kun ynnätään päälle vielä virallisten suositusten liikuntapiirakka, niin on helppo tyytyä ajatukseen, että jos ei pysty toteuttamaan sitä tavoitteena olevaa viikottaista liikuntamäärää, on turha edes yrittää?

Tulokset on joskus pienestä kiinni

Ihan oikeasti tosiasia on se, että jos lähtötilanteessa oot täysin passiivinen toimistotyöläinen, niin jo pelkkä lounastauon jälkeinen kävelylenkki tekee ihmeitä keholle. Ei voida olettaa, että kaikki on lähtötasoltaan huippuaktiivisia. Mitä passiivisempi on, sitä pienempi määrä liikuntaa tuo jo tuloksia. Kaikki liike on aina kotiin päin, ettäs tiedätte.

Vähän alkaa jo tuntua siltä, että ihmiset odottaa, että ne tarvittavat askeleet on jotenkin paljon monimutkaisempia ja haastavampia, mitä niiden tarvitsis olla. Ei suostuta uskomaan, että kyse on oikeasti naurettavan pienistä muutoksista, mistä lähtee lopulta kertymään aika isot tulokset. Yleensä ne isoimman elämäntaparemontin läpikäyneet ihmiset ajattelee just jälkeenpäin, että mitäs muutoksia mä tässä nyt olen ees tehnyt, kun ei tää ole missään vaiheessa tuntunut miltään kuurilta tai rajoitteelliselta elämältä. Just siksi, koska ne muutokset on tehty pikkuhiljaa ja omaan elämään sovittaen. Ja kun niistä pienistä tavoista alkaa tulla rutiinia, niin ei niitä jatkossa edes mieti kahta kertaa ennen toteuttamista.

Mutta hei, haluaisin kuulla toteutatko sä itseäsi parhaimmalla mahdollisella tavalla just nyt? Vai onko hyvän elämän käsite ”sitku”:n päässä?

Edellisessä postauksessa listattuna ruokapäiväkirjaa ja fiiliksiä skarpimmasta ruokavaliosta.

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram