Heitä itsekuri roskiin, hanki tilalle intohimoa!

Takana on nyt sellainen kevyt 9 tuntinen seminaaripäivä Trainer4Youn järjestämässä Training Forumissa. Puhujina oli mm. Jari Sarasvuo, Patrik Borg (”Pöperöproffa”), Jutta Gustafsberg, Arto Pesola… Päivän aikana tuli kyllä tuutin täydeltä asiaa ja kaikista vaikuttavimpina esityksinä jäi mieleen Jari Sarasvuon ja Patrik Borgin puheet. Päivän aikana käsiteltiin hyvinvoinnin isoa kuvaa – mitä jää jäljelle, kun kermat kuoritaan päältä ja keskitytään enemmän mielen tasolle, itsensä psyykkaamiseen, lepoon, palautumiseen ja ravitsemuksen puolelta oikeisiin ajatusmalleihin?
Läppäri lauloi ahkerasti koko päivän ajan, ja nyt avaan vähän, mitä ajatuksia päivän aikana heräsi ja millaisia väitteitä seminaarissa esitettiin. 😉

Jari Sarasvuo: Huono kunto on Suomen tuho

”Mikä on totta fyysisesti, on vielä enemmän totta henkisesti”. Kun sulla on varastossa tarvittava määrä ylimääräistä fyysistä kapasiteettia, kestät paljon paremmin elämän stressaavia vaiheita ja yllättäviä haasteita. Mitä suurempi fyysinen reservi on käytössä, sitä paremmin kestät ylimääräistä kuormitusta (fyysistä ja henkistä). Elämässä kuormitustekijöitä tuo mm. stressi, liikunta, väsymys, sairaudet jne. No miksei sitten riitä, että olet juuri ja juuri hyvinvoinnin tasolla? Koska jos olet vaan perusterve, joudut flunssien ja muiden voimavarojen ylilyöntien seurauksena hetkellisesti paljon alemmalle tasolle (sickness). Jos taas olet lähtökohdiltasi fitness-tasolla, hyvinvointisi laskee ainoastaan sinne wellness-tasolle ylikuormitusten seurauksena, eli olet silti keskimääräistä paremmassa kunnossa.

On olemassa neljä eri tasoa fyysisen hyvinvoinnin reservissä; fitness, wellness, sickness ja illness. Jos lähtötilanteesi on sickness, eli olet laiminlyönyt fyysistä hyvinvointiasi jo hyvän aikaa, niin tällöin kaikki hetkelliset notkahdukset hyvinvoinnissasi voivat johtaa jo kroonisiin sairauksiin, uupumiseen, pahempiin rasitusvammoihin jne. eli notkahdat äkkiä jo illness-tasolle. Mitä ylemmällä lähtötasolla olet, sitä vaikeampi sun kokonaishyvinvointiasi on horjuttaa, vaikka elämä heittäisi minkälaista fyysistä haastetta ja kuormitusta kehiin.

Jari Sarasvuon puheessa tehtiin selväksi, ettei terveys ole vain sairauksien ja kipujen puuttumista, vaan se on ennen kaikkea toimintakykyä. Pystytkö nauttimaan elämästä kaikissa sen eri vivahteissa? Miten siedät stressiä omassa elämässä – onko se stressi enimmäkseen hyvää (toimintaa edistävää, motivoivaa) vai huonoa stressiä (mieltä ja voimavaroja kuluttavaa, jonka seurauksena et enää kykene tekemään järkeviä päätöksiä hyvinvointisi kannalta ja ajat itsesi ahtaalle)?

”Heikkous tappaa, mutta hitaasti ja kalliisti”. Jos haluaa saada jotain kehitystä, pitää purkaa kehon tasapainotila eli homeostaasi, keinolla millä hyvänsä. Keho ei vahvistu, jos sen ei tarvitse mukautua mihinkään aiempaa suurempaan haasteeseen tai kuormitukseen. Tietynlainen fyysinen voimataso ja kunto korreloi väistämättä myös paremman henkisen tasapainon kanssa ja selviydyt paremmin stressaavista jaksoista.

Mutta sellainen loppukaneetti vielä, että jos et ole huippu-urheilija, niin älä hemmetissä treenaa niin kuin huippu-urheilija. Älä aloita sieltä pisteestä, missä toivoisit olevasi vuoden päästä tai missä olit 10 vuotta sitten, vaan aloita tasan sieltä missä olet just nyt.

Melina Niemi: Mitä kuntoilija voi oppia huippu-urheilijalta?

Elämässä tulee jatkuvasti ”yllätyskyykkyjä”, toisin sanoen kaikki ei aina mene niin kuin Strömsössä ja se on vaan väistämätön fakta. Opi elämään sen kanssa. Jos jäät vellomaan ongelmissasi ja suurentelemaan niitä, ne vaan kasvavat entistä suuremmaksi etkä saa hetkeäkään hengähdystaukoa, kun nurkan takana kolkutteleekin jo seuraava yllätyskyykky, jota lähdet taas helposti suurentelemaan mielessäsi isommaksi mitä se alunperin oli.

Löydät itsesi klo 8 arkiaamuna seisomassa Mannerheimintien ruuhkassa. Sen sijaan, että näytät kansainvälisiä käsimerkkejä ohikulkeville autoille, mitä jos hyväksyisit sen tilanteen, johon et sillä hetkellä voi vaikuttaa ja vaikka feikkaat itsellesi siinä hetkessä paremman olon? Älä siis aloita aamun ensimmäistä palaveria töissä voivottelemalla hirveetä ruuhkaa liikenteessä, koska se ajaa kollegoidenkin fiilikset alas. Sen sijaan, fake it till you make it ja päätä, että tästä päivästä tulee mahtava päivä.

Lakkaa voivottelemasta asioita, joihin et voi vaikuttaa, mutta kasvata sen verran voimakkaat reisilihakset, ettei elämän kyykytys tunnu sulla enää missään! Heti, kun kuorma alkaa kasvaa liian suureksi, pyydä kaveria jeesimään kyykystä nousemisessa. Kaikesta ei tarvitse selvitä yksin.

Patrik Borg: Vastaisku trendidieeteille

Patrikin luento oli aivan ihana! Niin fiksua ja tärkeää asiaa, että mun sydän suli. Puheessa käytiin läpi sitä, miten suomalaiset ei tutkimusten mukaan edes liiku liikkumisen ilosta tai sosialisoinnin vuoksi, vaan nuo syyt liikkumiseen on aivan jossain muualla. Eli suomalaiset on vähän niin kuin unohtaneet liikunnan ilon, ja sama homma näkyy Patrikin mielestä myös syömisen suhteen.

Syömistä suoritetaan, halutaan tarkkoja paperilappuja, mutta kun niitä ruokavalioita ei sitten kyetäkään noudattamaan, niin soimataan itseään heikoksi ihmiseksi. Vaikka tosiasia on se, ettei ihmistä ole luotu noudattamaan mitään paperilappua. Itse tunnet itsesi parhaiten, eikä grammantarkasta ruokavaliosta ihminen opi soveltamaan omaa ruokavaliota juuri omalle kohdalle sopivaksi. Opettele periaatteita, älä grammantarkkoja sääntöjä.

Hyvä ruokavalio sisältää AINA joustovaraa ja siellä TÄYTYY olla sallivuutta. Heti kun ihminen kokee syyllisyyden tunteita syömisestä, on jossain kohtaa menty sivuraiteille syömisen suhteen. Tai jos jostain tietystä ruoka-aineesta herää päähän ajatus, että ”mun ei pitäisi syödä tätä”, ”ei vitsi kun mä nyt menin syömään tätä”, niin ota vaan askelta taaksepäin ja kysy itseltäsi, mistä moinen tunne kumpuaa? Onko ruualle asetettu mielessä jokin ”palkintoarvo”, mikä aiheuttaa sen, että sen syömistä ei pystytäkään määrällisesti kontrolloimaan ja lähtee lapasesta?

Patrik havainnollisti, että voi olla ihminen, joka syö karkkia joka päivä eikä silti suhtaudu karkkia kohtaan sallivasti ja joustavasti – eli tuntee syyllisyyttä sen syömisestä, mutta ei vaan saa lopetettua sen syömistä.

Ja toisaalta, voi olla ihminen, jolla ei ole mitään rajoitteita tai kieltolistoja, eli hän voi ihan hyvin sallia itselleen karkin syömisen, mutta ei vaan jostain syystä tule sitä syöneeksi, koska ei ole tarvetta tai ei tee mieli.

Heti kun tehdään jostain ruuasta ”kielletty hedelmä”, et voi lakata ajattelemasta sitä. Tutkimuksen mukaan vain 16% naisista EI koe syyllisyyden tunnetta syömisestä – mitäs ihmettä? Aika pysäyttävä luku. Ollaan siis ilmeisesti tehty ruuasta meidän vihollisia, ja ajateltu, että aina pitäisi jostain nipistää vähän pois.

Mutta kaikissa toimivissa ravintoon liittyvissä strategioissa keskitytään lisäämään sinne jotakin. Lisää hyviä juttuja, älä poista sieltä juttuja. Jos puhutaan ruokavalion muuttamisesta säännölliseen ateriarytmiin, tai aamupalan saamisesta osaksi arjen rutiineja, niin näissäkin strategioissa edellytetään syömistä, eikä sen vähentämistä. Ja jos ihminen stressaa kaupassa E-koodeista tai GMO:sta, mutta ei edes syö säännöllisesti, niin keskitytään ihan lillukanvarsiin.

Hyvässä syömisessä ei tarvita itsekuria, vaan oikeita ja yksilöllisesti mitoitettuja periaatteita. Ruokavalion noudattamattomuus ei aina kerro yksilön heikkoudesta, vaan ruokaohjeista, jotka ei jätä sitä tarvittavaa joustovaraa elämälle. Ja jos ihminen alkaa suorittamaan syömistä tai tekee sen valmentajaa varten, niin ei silloin opi itse mitään optimaalisesta syömisestä. Pitää kuitenkin aina ajatella sitä omaa hyvinvointia siellä taustalla eniten.

Ja omilla henkilökohtaisilla mieltymyksillä ON väliä – kenenkään ei tarvitse luopua ”kaikesta hyvästä” tai asettaa niitä henkisesti joidenkin lukkojen taakse, joiden takaa ne saa ottaa käyttöön vasta kun on suorittanut jotain tietyllä tavalla. Heti kun ajattelet ruokaa palkintona tai vihollisena, lähdetään helposti luisumaan väärille teille.

Niin kauan kun sulla on isot raamit ruokavaliossa on pielessä, älä keskity pieniin nyansseihin. Patrik totesi myös, että sokeri itsessään ei ole addiktoivaa, vaan syy löytyy aina jostain syvemmältä mielen syövereistä. Saatat liittää tiettyyn ruoka-aineeseen tiettyjä tunteita, kokemuksia, paikata sillä jotain henkistä puutetta tms. mutta varsinaisesti sokeri ei ole addiktoivaa. Jos olisi, niin vetäisit pöytäsokeria suoraan pussista makeanhimoosi.

Mustavalkoinen ajattelu, syyllisyyden ja häpeän tunteet ruokaa kohtaan joutaa siis roskiin!

Arto Pesola: Voittavat rutiinit arkiliikunnassa

Ihmiset harrastavat nykyään enemmän kuntoliikuntaa kuin koskaan ennen, mutta sen sijaan kokonaisaktiivisuus arjessa on historian alhaisimmalla tasolla. Myöskään paljon ja aktiivisesti liikkuvat ihmiset eivät säästy istumisen haitoilta, ja liikkuvat ihmiset tuppaavat istumaan tänä päivänä ihan yhtä paljon kuin liikkumattomat. Haitat koskee siis ihan meitä kaikkia. Tiesitkö, että istumisen aikana sun lihaksistossa ei tapahdu yhtikäs mitään? Ja se ei ole hyvä juttu ollenkaan.

Mitä vähemmän täsmennettyä kuntoliikuntaa ihminen harrastaa, sen suuremman suhteellisen hyödyn saa ihan vaan istumista vähentämällä. Olemalla aktiivinen pitkin päivää, eikä pelkkinä kertarykäyksinä. Nousemalla jaloittelemaan 20 minuutin välein ylös penkistä, hyödyntämällä kaikki mahdolliset välimatkat ja tietysti valitsemalla portaat hissin sijasta. Ympäristö vaikuttaa kuitenkin vähän turhan paljon siihen, millaisia valintoja tehdään aktiivisuuden suhteen. Katso vaikka ympärillesi ihan missä tahansa julkisen palvelualan piirissä, niin kaikki paikat on suunniteltu istumiseen.

Liikunta on eriytynyt arjesta. Miettikää nyt. Liukuportailla salin ovesta sisään? Autolla salille polkemaan kuntopyörällä paikallaan? On kahta koulukuntaa, on niitä, jotka pelkää kataboliaa eli lihaskatoa ja välttelee sen vuoksi kaikkea ylimääräistä aktiivisuutta ja sitten on niitä, jotka ajattelee, että liikunta on joku erillinen osa päivää, ja kun se on hoidettu alta pois niin sitten saa loput 23 tuntia vuorokaudesta norkoilla toimettomana.

Meillä oli aina Trainer4Youn luentojen alussa tehty selväksi, että saa tehdä luentojen aikana mitä lystää – saa seisoa, saa venytellä, kävellä, jumpata – mitä hyvänsä. Tuollainen pienikin ”rohkaisu” olla aktiivinen ennen jotain luentoa tai tapahtumaa vaikuttaa ihan konkreettisesti siihen, että joku tosiaan uskaltaa sitten pompata kesken luennon seisomaan eikä kukaan katso sellaista enää kummeksuvasti. Aina kun joku uskaltaa nousta seisomaan ja jaloittelemaan, niin toinen ja kolmas ja muut seuraa ennemmin tai myöhemmin perässä. Aktiivisuus tarttuu.

Jutta Gustafsbergin luennosta jäi vielä mieleen tuo itsekuri vs. intohimo – kummalla saa parempia tuloksia. No luonnollisesti intohimolla. Kun sulla on innostava ja selkeä tavoite, jonka ajatteleminen saa pienen kouraisun mahanpohjassa aikaan, niin tiedät olevasi oikealla tiellä. Jos sulla on tarpeeksi intohimoa, tajuat, ettet joudu enää päivittäin kamppailemaan itsekurin viimeisistä rippeistä kiinni pitäen. Ja jos kadotat syvimmän merkityksen sun tekemisten taustalla, niin menetät kaiken muunkin – innon, motivaation, toteutus alkaa sakkaamaan ja koko homma lässähtää. Muista se tekemisen draivi kaikessa mitä teet.

Monen monta hyvää luentoa tuli tänään seminaarissa kuunneltua ja tätä tietotulvaa saa kyllä hetken aikaa vielä prosessoida omassa mielessä isompiin kokonaisuuksiin.

Edellisessä postauksessa kerroin, miten kannattaa oikeasti treenata keskivartaloa.

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

Itsensä toteuttaminen vaan kannattaa – millaisia oivalluksia PT-työ on tuonut?

Oon somessa hehkuttanut aiemminkin sitä, miten siistiä on vihdoin todeta löytäneensä sen oman jutun. Mutta vieläkin huomaan vähintään pari kertaa viikossa kesken kaiken miettiväni, että mitä täällä tapahtuu, oonko mä ihan oikeasti menossa just valmentamaan asiakasta ja saanko mä ihan oikeasti just pohtia näitä asioita ja ratkoa näitä ongelmia henkilön X kanssa. Ei sitä vieläkään voi käsittää. Kun en mä oikeastaan tosissani edes osannut haaveilla tällaisesta arjesta vielä pari vuotta sitten. Kunhan treenailin omaksi ilokseni ja innokkaasti vastailin, jos joku tuttu kyseli vinkkejä hyvinvointijutuista.

Nyt suurinpiirtein reilun kuukauden (onko siitä vasta kuukausi?!) oon toiminut virallisesti PT-hommissa, koska heinäkuu oli oikeastaan vaan sellaista valmistautumista ja tulevaisuuden kuvioiden miettimistä, kun sain ton sertifikaatin kouraan. No nyt reilu kuukausi myöhemmin voisin sanoa, että mun kalenterini on kummallisen täynnä. En valita, en sitten yhtään! Mutta miten tässä näin kävi?

Jos tää on unta, niin ei kai tästä ikinä herää?

Kun löytää oikeasti sen oman jutun, ja saa toteuttaa sitä arjessa, niin ei enää tarvii ikinä vastata kuulumisten kyselyyn ”ihan perus” ”ihan jees”. Jumaliste, ei mitään jees-elämää, kiitos! Tähän liittyen muuten kannattaa katsoa hyvä TED-talk täältä. Jos elää jatkuvasti kädenlämpöistä elämää, niin se tavallaan oikeuttaa sen, ettei asioille tarvitse tehdä mitään. Saa oikeutuksen sille, että ihan jees -meininki jatkuu vastaisuudessakin. Ne onnesta kiljumisen arvoiset tapahtumat on sitten korkeintaan lomilla ja viikonloppuisin. Auts?

Oon pyöräillyt tässä joinain iltoina saliduuneista kotiin musat korvilla ja leijaillut jossain ihan omissa maailmoissani. Miettinyt, että miten uskomatonta saada tehdä edes osan viikosta sitä, mikä tuntuu merkitykselliseltä ja saa sydämen sykkimään. En siis vielä ole kokopäiväisesti PT:n hommissa, joten ne hetket, mitä niiden tehtävien parissa saan viettää, on ihan toisista sfääreistä. Huhhuh. Vielä viime vuonna ajattelin, että miksi joku viitsii pelleillä väittäessään, että on työssä, joka ei tunnu työltä? Nyt sitten tiedän, ettei se mikään tuulesta temmattu väite ole. 

Salilla työskennellessä on vaan jotenkin niin huippufiilis. Ihmiset on hyvällä tuulella (no totta kai, koska ne treenaa), saa hengata painojen keskellä päivät pitkät ja saa kohdata ihan erilaisia ihmisiä laidasta laitaan. Ja saa olla just niin aktiivinen kun haluaa. Treenata välillä ja sitten taas jatkaa.

Hiton hetkistä arkea vietän tällä hetkellä, mutta päivääkään en vaihtais pois. Opin koko ajan lisää ja tässä koko ajan hitsaillaan arjen palasia kohdilleen siten, että jos aina jossain sopivassa välissä saisi omatkin treenit mahdutettua kalenteriin. Se oma treeni ja säännöllisyys/suunnitelmallisuus on kuitenkin se, mikä loppupeleissä pitää mut järjissäni. Pari päivää ilman treeniä, pelkkää paikasta toiseen juoksemista, niin heti huomaa miten luovuus valuu sormien läpi ja semmonen tekemisen meininki häviää vaan jonnekin.

Nenä pois kirjasta ja hommiin!

Oon myös oppinut hirveän paljon itsestäni tän parin kuukauden aikana. On niin siistiä, että saa oikeasti kohdata sen tapaamisessa olevan ihmisen kahden kesken ja päästä toisen ajatusmaailmaan ja arvoihin käsiksi. Löytää yhdessä niitä pieniä ahaa-elämyksiä omien käyttäytymismallien taustalta. Myös se on tullut tässä huomattua, että kyllä valmennustyössä käytännön tekeminen on kaikista opettavaisinta, eikä se teorian pänttääminen ja kirjaosaaminen. Jokainen ihminen kuitenkin kantaa kehonsa ihan eri tavalla ja treenaa eri tavoitteita kohti.

Kyllä se ”kentällä” viihtyminen vaan antaa paljon enemmän. Musta tuntuu, että opin jokaisessa omassakin treenissä lähes joka kerta jotain uutta omasta kehosta ja sen toiminnasta eri tilanteissa. Vaikka treenivuosia on tässä takana useampi, ja monia ylä- ja alamäkiä on koettu matkan aikana. Ainakin mun on äärimmäisen helppo asettua asiakkaan saappaisiin. Tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu se kaaos pään sisällä, kun miettii, että jotain tarttis tehdä, mutta mitä tarttis tehdä ja kuinka paljon?

Kun treeneissä mennäänkin mopoautolla moottoritielle

Monilla mun kohtaamilla ihmisillä on ihanan kunnianhimoisia tavoitteita muutaman kuukauden ajalle, mutta sitten unohdetaankin ne mahdollisuudet, mitä on käsillä pidemmällä aikavälillä. Tai ylipäätään unohdetaan miettiä, mitä tapahtuu sitten, kun se tavoite on saavutettu – millä tavalla elämä on parempaa sen jälkeen, miten ne tulokset ylläpidetään, millaista arkea vietät kun se tavoite on saavutettu?

Monilla ihmisillä on just sellainen tsemppimeininki, että vaikka takana olisi puoli vuotta passiivisuutta, niin halutaan elää ja urheilla niin kuin se ”tavoiteminä” eläisi – käydä salilla 5-6 kertaa viikossa ja laittaa kaikki elämän palikat remonttiin. Mutta sit siinä tulee sellainen mopoautolla moottoritielle -efekti hyvin äkkiä vastaan. Ja kun tavoitteet on heti alussa liian kunnianhimoiset, niin on helppo taas heittää tiukan paikan tullen hanskat tiskiin, koska on alunperinkin vaadittu itseltään ihan liikoja. Siihen nähden, millaisista olosuhteista on lähdetty liikenteeseen. Sitten kun tuleekin repsahdus, voi hyvällä omallatunnolla uskotella itselleen, että tilanne on ihan okei entiselläänkin ja toistaa samaa kaavaa jatkossa.

Mulla keittää niin pahasti yli, kun nyt on taas näkynyt iltapäivälehtien otsikoissa joidenkin jenkki-PT:iden paasauksia siitä, kuinka alle 3 kertaa viikossa treenaaminen on täysin turhaa. Siis mitä?! Ja tähän kun ynnätään päälle vielä virallisten suositusten liikuntapiirakka, niin on helppo tyytyä ajatukseen, että jos ei pysty toteuttamaan sitä tavoitteena olevaa viikottaista liikuntamäärää, on turha edes yrittää?

Tulokset on joskus pienestä kiinni

Ihan oikeasti tosiasia on se, että jos lähtötilanteessa oot täysin passiivinen toimistotyöläinen, niin jo pelkkä lounastauon jälkeinen kävelylenkki tekee ihmeitä keholle. Ei voida olettaa, että kaikki on lähtötasoltaan huippuaktiivisia. Mitä passiivisempi on, sitä pienempi määrä liikuntaa tuo jo tuloksia. Kaikki liike on aina kotiin päin, ettäs tiedätte.

Vähän alkaa jo tuntua siltä, että ihmiset odottaa, että ne tarvittavat askeleet on jotenkin paljon monimutkaisempia ja haastavampia, mitä niiden tarvitsis olla. Ei suostuta uskomaan, että kyse on oikeasti naurettavan pienistä muutoksista, mistä lähtee lopulta kertymään aika isot tulokset. Yleensä ne isoimman elämäntaparemontin läpikäyneet ihmiset ajattelee just jälkeenpäin, että mitäs muutoksia mä tässä nyt olen ees tehnyt, kun ei tää ole missään vaiheessa tuntunut miltään kuurilta tai rajoitteelliselta elämältä. Just siksi, koska ne muutokset on tehty pikkuhiljaa ja omaan elämään sovittaen. Ja kun niistä pienistä tavoista alkaa tulla rutiinia, niin ei niitä jatkossa edes mieti kahta kertaa ennen toteuttamista.

Mutta hei, haluaisin kuulla toteutatko sä itseäsi parhaimmalla mahdollisella tavalla just nyt? Vai onko hyvän elämän käsite ”sitku”:n päässä?

Edellisessä postauksessa listattuna ruokapäiväkirjaa ja fiiliksiä skarpimmasta ruokavaliosta.

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

Hei, tutustutaanko?

Nyt kun blogi on virallisesti siirtynyt FitFashionin puolelle niin on varmaan ihan paikallaan tehdä virallisempi esittelypostaus siitä, kuka täällä näitä tekstejä kirjoittelee ja mikä on meikäläisen tarina. 🙂

 


Olen 26-vuotias uunituore Trainer4You Personal Trainer, Kuntosalivalmentaja ja Hyvinvointivalmentaja Helsingistä. Mikä mut ajoi personal trainer-koulutukseen viime vuoden puolella, siitä voit lukea täältä. 😉

Tiivistettynä sanottakoon, että vihasin ja välttelin liikuntaa parikymppiseksi asti, koska kouluajoilta oli jäänyt päähän erittäin pinttynyt uskomus siitä, että liikunta ei ole mua varten ja olen liian kömpelö sellaisiin hommiin. Ajattelin, että liikunta on lahjakkaille. En uskonut itseeni, en yhtään.

Syöminen oli kyllä sen sijaan aina mukavaa puuhaa, ja tähän yhdistettynä jatkuva baareissa roikkuminen täysi-ikäisyyden kynnyksellä ei ollut mikään mairittelevin kombinaatio. Hommat niin sanotusti karkasi käsistä, elämänrytmini oli täysin hukassa. Skippasin aterioita, valvoin aamukolmeen, saatoin herätä klo 13 ja syöminen oli hyvin iltapainotteista. Jatkuvasti oli pinna kireällä, väsytti ja piti ottaa päikkäreitä työpäivien jälkeen. Ei ollut mitään innostavia tavoitteita elämässä, ei uskoa itseen, ei toivoakaan mistään aktiivisuudesta. Olin kateellinen muiden menestyksestä ja kunnianhimosta.

Kun sitten vihdoin kyllästyin elämääni huonokuntoisena, ylipainoisena ja täysin vailla päämäärää (vietin silloin välivuotta opinnoista), aloitin liikkumisen aluksi täysin ulkonäkösyistä. Päässäni pyöri vaan motivoiva lause ”at any given moment you have the power to say: this is not how the story is going to end”.

Liikkuminen oli pelkkää pakkopullaa, hampaat irvessä vääntämistä. Tuskailua siitä, että voiko ihmisen lähtötilanne enää huonompi ollakaan. Mutta en mä voinut antaa periksikään, koska olin kurkkua myöten täynnä sitä jatkuvaa sumussa elämistä ja huonoa vointia. Päätin silloin, että täältä suosta noustaan vaikka väkisin.


No luonnollisesti olin todella innoissani painamassa kaasua pohjaan, ja mietin, että nyt mua ei muuten pidättele enää mikään! Ojasta allikkoonhan siinä mentiin. Söin aivan liian vähän, välttelin hiilihydraatteja ja treenasin hulluna, olihan mulla välivuotta viettäessäni aikaa enemmän kuin tarpeeksi. Treenasin kotona, koska en kehdannut mennä kuntosalille.

Mua ihan puistattaa katsella yhtä koneeltani löytyvää vanhaa tiedostoa, missä luki päivittäinen liikunta-annokseni listattuna niiltä ajoilta. Videoita suoritettiin toisensa perään, vaikka pää kainalossa. Koti muuttui hetkessä yhdeksi surkeaksi jumppasaliksi. Matot reunaan pois tieltä ja sitten vaan huhkimaan. Yksi säälittävä lepopäivä pidettiin sunnuntaisin. Ja sekin kului potemalla huonoa omaatuntoa ”laiskottelusta”.

Monesti mietin, että tarvitaanko nyt kuitenkaan edes sitä yhtä lepopäivää, kun ihan omalla kehonpainolla ja pienvälineillä sitä suurimmaksi osaksi treenasi ja ”eihän tää nyt ole lähelläkään kuntosalitreenin kuormittavuutta”. Voi tyttö parka! Stoppi tuli, kun sain keuhkokuumeen ja olin reilu kolme viikkoa totaalilevossa.

Opin siis kantapään kautta, miksei kannata liikkua 3 tuntia päivässä niin kuin viitisen vuotta sitten tein. Ei ollut maalaisjärkeä silloin päässä, ei sitten yhtään. Olisinpa silloin tiennyt, että parempia tuloksia saa tekemällä vähemmän, mutta fiksummin ja suunnitelmallisemmin, kuin tekemällä aina vaan enemmän ja enemmän, mutta täysin umpimähkään.

Vaikka mun laihduttaminen karkasikin vähän käsistä aluksi, niin positiivista siinä elämänvaiheessa oli se, että löysin liikunnan ilon pikkuhiljaa. Löysin liikunnan ilon mm. Blogilates-videoiden avulla YouTubesta. Blogilates-kanavaa piti (ja pitää edelleen) yllä sellainen Cassey  Ho -niminen nainen, ja se mikä niissä videoissa vetosi, oli aitous. Olin kyllästynyt aiemmin niihin tekopirteisiin jumppaohjaajiin, jotka suoritti liikkeet hymyssä suin ilmeenkään värähtämättä. Mutta Cassey Ho näytti noissa videoissa myös sen ”kärsimyksen” ja ne taustalta kuuluvat ”I’m dying here too!”-huudot tsemppasi mua enemmän, kun mikään. Tajusin vihdoin, että treenatessa saakin mokailla, naureskella ja kilpailijana voisikin olla vaan minä itseäni vastaan.

Keväällä 2013 uskaltauduin vihdoin hankkimaan salikortin, treenattuani siis vuoden ensin kotona (liikaa). Pitkään treenasin 6 kertaa viikossa, mutta kun uskalsin päästää irti siitä pakonomaisesta kontrollista ja luottaa siihen faktatietoon, miksi lepo kannattaa, niin kummasti alkoi treenitehotkin nousta salilla!

Nykyään painotan myös hyvin paljon henkisen hyvinvoinnin merkitystä kokonaiskuvassa, enkä todellakaan stressaa, jos edessä on joku hyvä reissu tai juhlat, joiden myötä treeniaikatauluun tulee muutoksia. Välillä pitää irrotella hyvällä omallatunnolla. Kun ensimmäistä kertaa aikoinaan tajusin jonkun mässäilyn täyteisen mökkireissun jälkeen, että kaipasin jo niitä omia rutiineja ja salitreeniä, niin se oli muuten aika merkittävä hetki elämässä!

Ymmärsin vihdoin, että ei maailma siihen kaadu, jos joskus possuilee ja vetää potslojoa pari päivää hyvässä seurassa. Ne omat rutiinit oli siinä vaiheessa tulleet jäädäkseen, enkä olisi enää missään nimessä halunnut jäädä sille laiskottelun tielle jonkun mässäilyviikonlopun jälkeen. Keho oppii kaipaamaan puhtaampaa ja freesimpää ruokaa, kun se tottuu siihen. Ja jossain vaiheessa huomasin, että kaipaan sitä rutiiniksi muodostunutta liikunta-annosta – ilman sitä aloin hyppiä seinille ja tuntui, ettei ole mitään, mihin purkaa kaikki ylimääräinen energia. Eli kyllä routa porsaan kotiin ajaa, aina! 😉

Oon ollut koko ikäni kaupallisella alalla duunarina ja etsinyt itseäni hyvinkin pitkään. Mulla on aina kytenyt taustalla ajatus siitä, että jollain tavalla haluaisin auttaa ihmisiä, vaan pitkään meni tajutessa, että valmentaminen olisikin se juttu. Havahduin siihen, että aina vapaan hetken koittaessa ajatukset harhaili raudan pariin. Vihdoin tajusin, että sitähän mä tekisin vaikka kukaan ei siitä mulle maksaisi!

Voisiko omasta intohimosta tosiaan lähteä rakentamaan ammattia? No hitto miksei! Niinpä päätin lokakuussa 2016 aloittaa Trainer4Youlla personal trainer-koulutusputken ja oon sen myötä oppinut myös nauttimaan elämästä entistä enemmän. Jotenkin hiffasin koulutuksen mittaan, että oon elänyt aika sumussa ennen sitä. Ennen oman jutun löytymistä. Nykyään sitten hihkunkin onnesta ihan päivittäin. Arvostan pieniä asioita elämässä. Onni ei ole mulle enää päämäärä, vaan se koostuu pienistä yksittäisistä ja ohikiitävistä hetkistä.

Niitä pieniä onnen hetkiä arjessa tuo muun muassa tummapaahtoinen kahvi, hyvät (huonot) inside-vitsit, musta huumori, kesäillat, luonnossa samoileminen, pitkät keskustelut kahden kesken, lapsen hersyvä nauru, pitkän kaavan brunssit, tervehdykseen vastaavat bussikuskit ja persuksille potkivat podcastit, joita kuuntelen aamuisin.

Nyt on PT-lisenssi kourassa ja fokus tulevaisuuden rakentamisessa. Ajatus tästä mahdollisuudesta saa joka kerta kylmät väreet pintaan. Aloitan tässä syksyn tullen EasyFit Pitäjänmäellä personal trainerina ja teen siinä ohessa toki myös esimerkiksi etävalmennuksia ja muutamia yksittäisiä lähivalmennuksia pääkaupunkiseudulla. Lokakuussa aloitan jatkokoulutuksen Trainer4Youlla ja kouluttaudun voimavalmentajaksi, woop woop! Se on se osa-alue, mikä mun nimeä huutaa tällä hetkellä eniten. Oman kutsumuksen löytäminen on niiiin siisti juttu. 🙂

Tervetuloa mukaan seurailemaan! Ja jätä ihmeessä joku puumerkki tuohon kommenttikenttään. Vuorovaikutus on parasta!

***

SEURAA SOMESSA:

Facebook

Twitter

Instagram