MIKSI JOTKUT ONNISTUU UUDENVUODENLUPAUKSISSA JA TOISET EI?

 

Luin joskus aikanaan Optimal Performancen blogista aika osuvasti;

”Ei niin paljon kuin mahdollista vaan niin vähän kuin on tarpeen”

Mulle tuo lause kätkee sisäänsä tosi tärkeän huomion. Ja tuo ajatus on muuten hyvä pitää mielessä varsinkin näin uuden vuoden häämöttäessä oven takana, kun kaikki puhkuu intoa ja motivaatiota tehdä se suuri elämäntaparemontti. ”Kaikki tai ei mitään”.

Lähtökohtaisesti ”uudenvuodenlupailijat” tuntuu olevan aina joku iso vitsi somemaailmassa, mutta aina jossain kesän lopussa tulee oikeasti vastaan niitä onnistumistarinoita, joissa tyyppi on aloittanut projektin vuoden alussa ja saanut huikeita muutoksia aikaan.

Miksi jotkut sitten onnistuu ja toiset jää nuolemaan näppejään?

Voisiko kyse olla esimerkiksi siitä, että onnistunutta elämäntaparemonttia ei voi laittaa täysillä käyntiin yhdessä yössä? On ihan suloinen ajatus, että 31.12. vedetään bilehumuissa kuoharipullo toisessa kädessä ja sipsipussi toisessa, ja sitten seuraavana aamuna, kun eletään tammikuun ensimmäistä, niin odotusten mukaan silloin ollaan jo pyöräyttelemässä vihersmoothieta männynkävyistä ja kuusenkerkästä. Elämäntaparemontissa on aina se kuherruskuukausi, jolloin eletään sydänemojin näköisinä ja pureskellaan parsakaalia, mutta kun jossain vaiheessa ne aivot havahtuukin siihen, että tämä ei olekaan se elämäntapa, johon ollaan totuttu. Sitten iskee ahdistus ja pakenemisreaktio. Takaisin tuttuun ja turvalliseen, niin kun olis jo!

 

On lähtökohtaisesti ihan loogista ajatella, että mitä enemmän painetaan äärirajoilla ja pusketaan duunia muutoksen eteen, niin sitä enemmän pitäisi syntyä tulostakin. Pää voi kestää kovaa duunia, kun motivaatio hipoo kattoa, mutta on meillä jokaisella tietynlaiset fysiologiset rajoitteetkin olemassa. Ei kenenkään kroppa jaksa määräänsä enempää sellaista rykimistä, että nollatason aktiivisuudesta hypätään kertaheitolla 5-6 treenin viikkorytmiin. Siinä missä upouudet kengätkin pitää ”ajaa sisään”, niin sama homma pätee myös elämäntapoihin. Hiljaa hyvä tulee.

Niiden jäätävien treenimaratonien kirous…

Silloin kun kamppailin sekalaisten syömishäiriöisten ajatus- ja toimintamallien kanssa, niin vedin tosiaan jotain viiden tunnin kotitreenimaratoneja. Jälkikäteen en edes ymmärrä, millä logiikalla ajattelin, että ”ei mun keho mitään kevennystä tarvitse”, kun niissä tehtiin suurimmaksi osaksi kehonpainoliikkeitä. Aikanaan tein siis todellakin niin paljon kuin mahdollista. Ja se oli ihan varma tapa ajaa itsensä umpikujaan, koska eihän mulla ollut siinä enää mitään pelivaraa saada kehitystä ylöspäin tai laittaa hommia uudelle tasolle – kaikki kortit oli jo käytössä. Vuorokaudesta alkoi loppua tunnit kesken. Ne liikuntamäärät vaan lisääntyi ja lisääntyi ihan huomaamatta, koska ajattelin, että eihän tässä mitään, pitäähän sitä jollain tapaa saada lisää haastetta. Ei käynyt mielessä panostaa treenin laatuun sen määrän sijaan.

Tuo mitä itse vedin, on jo extremetason typeryyttä, mutta tuohon ”niin paljon kuin mahdollista”-ajatteluun törmää valmennustyössä aika usein muutenkin.

Sitten ajatellaan, että on se omasta hyvinvoinnista huolehtiminen vaan vaikeaa puuhaa. Henkinen hyvinvointi ihan piipussa, hyvä kun jaksetaan enää edes hengittää. Silti esitetään niin tyytyväistä ulospäin, vaikka oikeasti pohditaan kuumeisena, että miten tästä umpikujasta pääsee pois. Josko olis sittenkin helpompi keino pitää itsensä toimintakykyisenä? Ettei se veisikään ihan kaikkea energiaa omasta vapaa-ajasta? Ettei sen tarvitsis sittenkään tuntua kokopäivätyöltä?

Mulla oli aikanaan se vaihe, kun innostuin käymään ryhmäliikuntatunneilla ja olin jo aiemmin löytänyt salitreenin mahtavuuden. Siinä sitten pingoin menemään ensin jollain body combat-tunnilla hiki hatussa ja sen jälkeen, kun näennäisesti puhtia riitti, niin rykäisin vielä ryhmäliikuntatunnin päälle täyden salitreenin. Missä mentiin vikaan? No ensinnäkin siinä, että kun halutaan priorisoida lihaskuntoa ja voiman kasvattamista, niin kaikenlainen aerobinen liikunta pitäisi tehdä vasta sen ensisijaisen treenin jälkeen, JOS energiaa riittää – mieluiten toki erillisellä treenikerralla, ettei kokonaiskesto venyisi hirveästi yli sen tunnin. Ei voi odottaa täyden tehon salitreeniä, jos alla on jo kovatehoinen jumppatunti.

Kuva: A-lehdet / Johanna Myllymäki

Ja toisekseen, vaikka olo oli fyysisesti hyvä tuommoisten treenimaratonien jälkeenkin, niin eihän sitä pysty itse seuraamaan oman hermoston palautumista. Lihakset saattaa palautuakin, mutta hermoston palautuminen voi laahata jäljessä ja sen huomaa vasta sitten jälkikäteen. Jossain vaiheessa havahtuu vaan siihen, että treenin kehitys junnaa paikallaan ja pahasti. Eikä oikein enää huvitakaan. Kun olis pitänyt hidastaa tahtia ajoissa!

Muistan, että seuraavan vuoden kesänä olin jo saanut löydettyä jotain järjen hiventä omaan tekemiseen. Muuttunut duracell-pupuna hyppivästä jumppapirkosta fiksua tekemistä priorisoivaksi ihmiseksi. Ja sen fiksumman treenaamisen myötä muistan ajatelleeni tuona kesänä useampaan otteeseen, että ”En voi uskoa, miten vähällä työllä tää kaikki on tapahtunut” ja ”Enhän mä oo joutunut edes luopumaan mistään!”. 

Mikä on onnistumisen salaisuus?

Ei tarvitse elää yhtä kurinalaisesti kuin fitness-kilpailija, jos tavoitteena on voida hyvin ja saada silti kehonmuokkaustavoitteet toteutumaan. Ei tarvitse luopua mistään lopullisesti, ihan aikuisten oikeasti. Pitää vaan oppia priorisoimaan asioita ja muistaa, että jos haluaa elää arvojensa mukaista elämää, niin sen eteen joutuu joskus vähän irvistelemään ja kamppailemaan sen hetkisiä mielitekoja vastaan. Mutta se ei tarkoita silti sitä, että aina pitää taistella jotain sisäisiä demoneita vastaan jokaisen päivittäisen valinnan edessä.

Kun saat ne tärkeimmät valinnat iskostumaan alitajuntaan, niin niistä tulee sulle jo niin normaaleita valintoja, että lopulta tosiaan ihmettelet ääneen, mitä olet tehnyt ansaitaksesi ne tulokset. Sitten kun joku joskus kysyy, että ”Mikä oli sun salaisuus tohon onnistumiseen?!” niin joudut tosissaan miettimään, että ootko muka tehnyt jotain toisin. Koska ne muutokset on olleet niin hemmetin pieniä ja hienosäätöisiä, ja oot ajanut niistä jokaisen sisään sun arkeen ihan rauhassa ja kiireettömästi. Eikö vain? 😉

Miten käyttäydyt ja elät sitten, kun oot saavuttanut sun tavoitteen?

Yllättäen moni lupaavasti alkanut elämäntapamuutos tyssää siihen, kun muutoksia alkaakin jossain kohtaa näkymään, mutta päässä ei olla etukäteen tehty minkäänlaista ajatustyötä sen suhteen, mitä tapahtuu kun tavoitteeseen on päästy. Miten jatkat elämää sen jälkeen, kun vaikkapa se -15 kg tavoite on hallussa? Millaiset päivärutiinit sulla on silloin? Miten muut ihmiset suhtautuvat suhun sen jälkeen, entä miten varaudut mahdollisiin kateellisten ihmisten hyökkäyksiin? Millaisista ajatusmalleista sun toiminta on lähtöisin ja millä tavoin ne tulevat muuttumaan jatkossa?

On ehkä vaikea kuvitella etukäteen, miten iso muutos joku painonpudotusprojekti on jo pelkästään pääkopalle. Oma peilikuva muuttuu ja pää ei pysy muutoksen perässä. On vaikea suhtautua muuttuneeseen habitukseen. Vielä vaikeampaa voi olla suhtautua ympäriltä sateleviin kehuihin/arvosteluihin/uteluihin. Heikon paikan tullen on helppo ajatella, että nyt on lupa palkita itsensä onnistuneesta projektista ja kuukauden päästä huomataankin, että ollaan palattu vanhoihin toimintatapoihin.

Mitä enemmän työstät jo pään sisällä sun tulevaa elämää ja olemusta, sitä korkeammaksi kasvaa sun mahdollisuudet onnistumiseen. Visualisoi se tavoite ihan konkreettisesti ja ala käyttäytyä niin kuin olisit jo se ”tavoitesinä”. Tää henkinen puoli voi tuntua turhalta tai epäoleelliselta, mutta sitä se ei missään nimessä ole. Meillä on jokaisella kuitenkin ne pinttyneet toimintatavat ja uskomukset, jotka on saattaneet meidät siihen pisteeseen, missä ollaan juuri nyt. Ei voi olettaa, että pysyt tavoitteessa kovin kauaa, jos et muuta ajatteluasi ihan pysyvästi. Ja jos et ole miettinyt, miten se uudistunut sinä käyttäytyy missäkin tilanteessa.

Tsemppiä jokaisen uudenvuoden lupauksiin! Olipa sun lupaus mikä tahansa, tee siitä itsesi näköinen ja muista pitää onnistumisen tunteista kiinni koko matkan ajan.

Edellisessä postauksessa:

MITÄÄN UUTTA EI KOSKAAN SAAVUTETA PITÄMÄLLÄ KIINNI VANHASTA

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

 

MITÄ HYÖTYÄ OLLA FIT, JOS SITÄ EI OSAA EDES ARVOSTAA?

Saliurani alkuvaiheessa treenasin hulluna, löysin siihen treenaamiseen niin suuren kipinän heti kertaheitolla, että melkein asuin salilla. En kyllä siinä vaiheessa tehnyt sitä enää niinkään pakosta, vaan oikeasti nautin siitä. Ja koska oon sellainen ihminen, että innostun täysillä tai en ollenkaan, niin se oli menoa sitten samantien – opin kultaisen keskitien aina yleensä kantapään kautta. Mutta hei, eikös sitä niin sanota, että ”en ole ikinä mokannut, olen vain löytänyt X tapaa, jotka eivät toimi”.

Pointtina tässä postauksessa haluisin tuoda esille sitä, että kun oma pää ei hyväksy omaa fyysistä olemusta niin siinä ei auta edes ulkopuolelta tuleva hyväksyntä eikä hyvin kulkevat ja nousujohteiset treenit. Niin kauan, kun et pysty näkemään totuutta peilissä vaan vääristelet sitä oman maailmankatsomuksen mukaan, niin on kovin vaikea olla tyytyväinen itseensä.

Olin tuolloin himotreeniaikoina aika törkeän kovassa kunnossa, ainakin omasta mielestäni, mitä oon katsellut joitain vanhoja kuvia. Ja ainakin verrattuna siihen, miten huonokuntoinen olin joskus ihan teinivuosina. Mulla on lapsuudesta asti ollut hirveä kammo olla muiden kuvattavana valokuvissa, kun ei itse pääse säätelemään kuvakulmaa ja valitsemaan parhaita kuvia joukosta. Ryhmäkuvat varsinkin on ollut mulle ihan painajaismaisia. Jostain varhaisteini-iän ajoilta se kammo tuli, kun ensimmäisen kerran tajusin kuvasta katsoessa, että hetkinen – mä en sittenkään taida olla ihan normaalipainoinen. Aloin pelkäämään kuvissa olemista, koska en halunnut kohdata totuutta.

Jos nyt mennään rönsyilemään alkuperäisestä aiheesta (tervetuloa mun kirjoituksiin :)), niin tuo totuuden kieltäminen näkyi myös esimerkiksi siinä, että vaikka jouduin aikoinaan jatkuvasti ostamaan isompia vaatteita, niin keksin aina jonkun tekosyyn, miksi se syy on sittenkin jossain ulkopuolella. Ei se syy voinut olla sen aikaisissa elintavoissa, ehei tietenkään. Aina löytyi hyvä tekosyy kääntyä pullan puoleen. Ja taas kun joku otti kameraa esille, niin herättiin todellisuuteen.

No, sitten tuli se fitnesskausi vihdoin. Laihdutin, tein elämäntaparemontin (kuoppainen matka se olikin, niin kuin oon aiemmin kertonut) ja tosiaan siihen väliin mahtui se kausi, kun olin näin jälkikäteen ajateltuna todella tikissä. Mutta muistan, että niinäkin aikoina kammosin kuvattavana olemista, piilottelin ja laitoin vanhasta tottumuksesta jonkun tyynyn aina vatsan päälle peitoksi. Katsoin suunnilleen silmät kiinni valmista kuvaa, niin kuin olisin katsonut jotain painajaiselokuvaa sormienraosta.  Että millainenhan totuus sieltä kuvasta tällä kertaa paljastuu, kun peili ei ole kertonut oikeaa vastausta mulle enää vuosiin…

Muistan yhden kuvan (hitto kun mulla ei ole mitään vanhoja kuvia tallessa), jossa todellakin ne kovan treenaamisen tulokset oli alkaneet näkymään ja silti purskahdin melkein itkuun, kun näin sen kuvan. Tästä on joku 4 vuotta. Silloin sitä kuvaa katsoessa ajattelin, että enhän mä kehtaa enää kulkea ulkona valoisaan aikaan. Ja nyt kun muistan sen kuvan ihan tismalleen, niin tekis mieli ravistella sen aikaista itseä, että jumalauta ole nyt vähän edes kiitollisempi siitä kovasta työstä, minkä olet itsesi eteen tehnyt ja mihin asti olet päässyt.

Siksi mua niin pistää ärsyttämään kaikki pikavoittodieetit, ”viiden kilon pudotukset” ja muut hömpönhömpät, koska ei ne tuo minkään sortin muutosta kenenkään elämänlaatuun. Ainakaan noin yksinään. Kaikki muutoksen kipinät lähtee lopulta sieltä omasta arvomaailmasta, ei fyysisestä habituksesta, eikä varsinkaan ulkoisista paineista. Millainen ihminen SINÄ haluat olla ja minkälaista olotilaa sä haluat ylläpitää sun arjessa.

On niin sääli, kun ihmiset ajattelee, että laihduttaminen tai kiinteämpi kroppa tekee onnelliseksi. Oonhan mä tästäkin kirjoittanut aiemmin, mutta siitä pitää aina muistuttaa, kun tällaisia ajatuksia kuulee päivittäin joka suunnasta.  Jos vaan saisin purkitettua joskus pulloon hyvän treenin jälkeisen fiiliksen, niin mun työ tässä maailmassa olisi tehty ja voisin heittää jalat pöydälle. Koska sitä fiilistä ei voi selittää niin millään tasolla sellaiselle ihmiselle, jonka päässä liikunta ja tikissä oleminen aiheuttaa pelkästään ”pitäisi” ja ”kyllähän minäkin, mutta kun” -alkuisia ajatuksia. Kun kaikilla on niin hirveän negatiivislähtöisiä ajatuksia liikkumisesta ja itsensä kunnossa pitämisestä, että ihan ahdistaa.

Heti kun unohtaa sen ulkoisen olemuksen ja miettii joka treenissä ”miten mä voisin ylittää itseni tällä kertaa?”, niin tulee ihan uusia ulottuvuuksia kaikkeen tekemiseen. Unohda se hiton sixpack, unohda se hiton ”8 viikossa kuntoon”-nettivalmennus ja keskity viemään sun todellista suorituskykyä äärirajoille.

Siinä vaiheessa, kun nostat ylös sellaisia painoja, mihin et ole aiemmin uskaltanut koskea, niin lupaan, että jo pelkästään se onnellinen hymy tekee sut sata kertaa viehättävämmäksi, kuin yksikään vatsalihaksen ääriviiva.

Ja muistakaa: jos täydellinen fysiikka ja hyvä mieli olisi kiinni jostain treeni- tai ruokaohjelmasta, niin me kaikki oltais ihan lavakunnossa koko ajan. Mutta kun ei eletä täydellisessä maailmassa, ja elämässä on muutakin, mitä pitää ottaa huomioon.

Meidän keho menee aika lailla automaattiohjauksella päivästä toiseen, ajatukset ja tunteet noudattaa usein samaa kaavaa kuin eilenkin. Kun saavut töistä kotiin, meet todennäköisesti samalla rutiinilla ovesta vaikka sohvalle, tai sulla on tietty aamurutiini, minkä toteutat joka aamu ilman sen kummempaa miettimistä. Tietyissä paikoissa herää pintaan myös aina tietynlaiset tunteet tai muistot aiemmista tilanteista.  Nää ajatukset, toimintamallit ja tunteet menee samaa kaavaa siksi, ettei kehon tarvitse aina suunnitella kaikkea alusta asti uudelleen. Jotta näihin toimintoihin menisi mahdollisimman vähän energiaa ja voimavaroja.

Jos laihdutat ilman, että muutat sun omaa ajattelua perusteellisesti, palaat ennen pitkää sille samalle raiteelle, mihin sun aivot on sut ennenkin ohjanneet. Muista olla tietoinen omista ajatuksista ja ymmärrä myöskin se, että sun ei tarvitse ostaa omia ajatuksiasi, vaan voit kylmästi sanoa ei-toivotuille ajatuksille heipat.

En ole tällä hetkellä niin tikissä, mitä nelisen vuotta sitten, mutta oon järkevöittänyt omaa treenaamistani, saanut ajatukset pois ruuan ympäriltä ja iskostanut fiksut valinnat päivittäisiin tapoihin. Mun ei ole tarvinnut enää aikoihin vaivata päätäni esimerkiksi reissussa miettimällä, miten olisi nyt järkevää kasata ravitseva ateria tästä huoltoaseman buffetpöydästä. Tai miten palata takaisin ”ruotuun”, kun iltapäivä on mässäilty sukulaislapsen kakkukesteillä. Koska ei ole enää mitään ruotua, vaan mulla on selkeät arvot elämässä, mitä haluan toteuttaa ja tiedän, mitä niiden toteutumiseen vaaditaan.

Elämästä saa nauttia, ja mua ei haittaa yhtään, vaikka en huitele tuolla alhaisissa rasvoissa menemään. Mulle on nyt tärkeämpää se, että oon löytänyt jutun, joka pysyy mun elämässä ja tiedän sen pysyvän siinä, vaikka tulis minkälaisia karikoita eteen. Nyt osaan arvostaa mun suorituksia ja etenemistä, pidän niistä onnistumisista kirjaa ja muistan välillä pysähtyä heittämään itseni kanssa yläfemmat. Vaikka tää matka ei oo koskaan valmis, niin mihinkäs tässä kiire oliskaan. Tätä kun tehdään tosiaan sieltä arvomaailmasta käsin, ja arvojahan ei voi koskaan ”saavuttaa”, mutta sen mukaan elämisen voi jakaa niihin kannustaviin välitavoitteisiin.

Mulla on ihan hyvä näin. Treeni maistuu ja välillä syödään jäätelöä. Kirjoittelin tuossa syyskuun alussa, että aloitan kiristelykauden. Joo, no periaatteessa kyllä, on mulla tässä tainnut tippua nelisen kiloa tuosta syyskuun alusta. Mutta en oo sittenkään jaksanut pitää kirjaa niistä makroista, koska tajusin, että nämä hommat on mulle jo niin peruskauraa, ettei sen tarvitse enää olla mikään päivittäinen osa arkea. Välillä on hyvä pitää silti parin viikon välitsekkejä makrojen laskemisen ja ruokien punnitsemisen suhteen, just että näkee, missä mennään. Mutta treeneissä on taas hyvää meininkiä, saan itsestäni enemmän irti ja stressaan vähemmän. Tekee mieli nostella raskaita painoja. Nautin maitohapoista lihaksissa. Ja jos nyt menisin ravintolaan, niin tilaisin jälkkäriä kanssa. Salaattia saa kotonakin.

Tänään keitin aamupalan kylkeen kokonaisen parsakaalin, koska sattui tekemään mieli. Who cares? Ei ylianalysoida tätä elämäntapaa. It’s all good.

Edellisessä postauksessa kirjoittelin nälänhallinnasta.

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

Puhutaanko hetki itsekurista ja herkuttelusta?

 

Nykyään puhutaan paljon cheat mealeista ja cheat day -periaatteista. On se tietty päivä viikosta/kuusta, jolloin annetaan itselle lupa herkutella ja sitä päiväähän sitten odotetaan kun kuuta nousevaa. Sitä päivää manifestoidaan etukäteen ja nähdään päiväunia kaikista sokeriherkuista, mitä sitten tiettynä päivänä saa luvan kanssa haalia kitusiinsa. Tehdään oikein ostoslistaa sen päivän varalle ja katsotaan sitä haltioituneena.

Joillekin se tapa toimii oikein hyvin. Ja jos se toimii, niin sitä tulee ilman muuta jatkaa. Jos oikeasti kokee, että sen herkuttelupäivän tai -aterian jälkeen on helppo palata ”takaisin ruotuun” eikä koe, että se synnyttää omassa mielessä ruuan palkintoarvon kasvamista, niin hei jes, hyvä juttu. 🙂

Miten sitten itse koen herkkupäivä-ajattelun?

Mun kokemuksen mukaan herkkupäivä on vähän floppi. Sitä saattaa elää koko viikon sillä ajatuksella, että ”olispa jo lauantai” (jos lauantai on SE päivä) ja kerryttää listaa etukäteen, mitä aikoo sitten h-hetkellä syödä. Välillä se kulunut viikko menee jopa vähän hampaita kiristellen ja potien jotain henkistä tuskaa siitä, kun se herkkupäivä siintää siellä hamassa tulevaisuudessa vasta ja vielä pitäisi kärvistellä kanojen ja quinoalautasten kanssa.

No sitten kun se kauan odotettu herkkupäivä koittaa, niin tunnelma vähän lässähtää. Tottakai ne ensimmäiset suupalat aina maistuu parhaalta ja nostattaa mielialan taivaisiin. Hetkeksi. Mutta sit kun se alkuhuuma on ohi, niin tulee sellainen olo, että jaaha. Tässäkö se oli? Tätä taas niin kovasti manifestoitiin koko viikko, eikä nämä nyt loppujen lopuksi olleet niin ihmeellisiä, mutta pitihän se nyt syödä, kun oli varta vasten hankittu! Syödään, vaikka ei ole fiilistä – nyt on herkkupäivä, nyt lähtee! Sitten tulee ne pakolliset sokeriöverit, pieni koomafiilis ja tunne siitä, että hyi yök, nyt on kyllä helppo olla taas seuraava viikko ilman ylimääräisiä, kun tuli mentyä vähän överiksi.

Näin oli joskus vuosia sitten, kunnes heivasin herkkupäiväfilosofian hiiteen ja totesin, että mä kyllä aikuisena ihmisenä osaan itse kuulostella fiiliksiäni ja herkutella sitten kun siltä tuntuu. 

Miksi se rennompi ajattelumalli sitten toimii? Koska pyrin pitämään kiinni siitä, että syön tasapainoisia aterioita pitkin päivää ja jos vielä niiden jäljiltä tuntuu, että ylimääräisten herkkujen syöminen on hyvä idea, niin sitten se voi olla ihan hyvä idea. Välillä. Mutta harvemmin niille mikään huutava tarve enää onkaan. Ja jos joskus sinne karkkihyllylle eksyn, niin tilanne on joko

a) päivän kokonaiskalorit on jääneet aivan liian alhaisiksi ja sokerivaje johtuu ihan vaan nälästä ja epäsäännöllisestä syömisrytmistä – tankki kaipaa pikaista täyttämistä

b) haluan herkutella, ja sallin sen itselleni, mutta tässä tapauksessa tiedän jo sillä hetkellä, etten tule kaipaamaan sitä karkkihyllyn näkyä enää seuraavana päivänä. Koska tiedän kokemuksesta, etten ole paras versio itsestäni, jos jatkan sillä linjalla enempää kuin yhden illan.

Herkkupäivä on ajatuksena ihan selkeä ja looginen, mutta kun tavoitteena on yleensä just opetella kuulostelemaan omaa kroppaa ja tulla sen kanssa mahdollisimman hyvin samalle aaltopituudelle, niin sitä ajatusta vastaan herkkupäivä kyllä sotii ja pahasti. Eihän sitä voi koskaan tietää, tekeekö mieli suklaata just ensi viikon lauantaina kello 19.32? Miksi sellainen asia pitää päättää etukäteen ja lyödä lukkoon? Sitten ne herkut hankitaan kotiin silloin herkkupäivänä ja syödään, vaikkei mieli tekisikään. Ja taas, kun on selvitty pahimmasta sokerikoomasta herkuttelun jälkeen, palataan viikoksi kurinalaiseen syömiseen ja kasvatetaan taas mielen syövereissä ruuan palkintoarvoa. Raskaan viikon päätteeksi päästään taas heitetään aivot narikkaan ja syödään jotain hyvää. ”Nyt on lupa.”

Kielloista luopuminen on pelkästään hyvä asia!

Kuten sanoin edellä, joillekin tämä rajatun herkkupäivän ideologia oikeasti toimii, mutta mulla itsellä tuo etenemismalli vaan kasvattaa kuilua siitä, mitkä on ”hyviä” ja ”pahoja” ruokia, mitkä on vältettäviä ja mitkä on hyväksyttyjä ruokia. En voi enkä halua säädellä omia syömisiäni tiettyjen päivien sisälle, koska se mitä itse haluan, on opetella tunnistamaan, miksi mun tekee mieli syödä jotain tietyssä tilanteessa ja miten siinä tilanteessa kannattaa toimia.

En ole koira, enkä halua enää palkita itseäni ruualla raskaan viikon päätteeksi. Sen sijaan haluan herkutella just silloin kun siltä tuntuu, koska näin saan pidettyä aisoissa sen ruuan tuoman palkintoajattelun eikä mikään mieliteko pääse kasvamaan korvien välissä liian isoksi. Ei ole tarvetta vetää övereitä, kun ei ole mitään kieltolistoja tai aikamääreitä, joiden puitteissa ruuat pitää saada syötyä.

Herkkupäivistä luopuminen on opettanut mut oikeasti pääsemään paremmalle aaltopituudelle kroppani kanssa. Jos päivän kokonaisenergiansaanti on jäänyt alle 1000 kcal puolelle, niin ei siinä tilanteessa ole ihmekään, että karkkihyllyt huutaa mun nimeäni. Siinä tilanteessa ymmärrän, miksi musta tuntuu siltä, että karkkia on pakko saada ja mielellään justnytheti.

Ja jos taas spontaanisti mulle tarjotaan jossain tilanteessa jotain laadukasta suklaata, tai mitä ikinä, niin voin hyvin ottaa. Koska mulla ei ole kertynyt sitä kohtaan mitään patoutumia, joten saan pidettyä sen syömisen aisoissa ja voin jatkaa loppupäivän syömisten suhteen täysin normaalin kaavan mukaan. En enää ajattele, että nyt ei ole päivän muilla syömisillä mitään väliä kun on yksi ateria mennyt pipariksi.

Ei enää semmosia höpöhöpöjä.

Nykyään vedän ihan yhtä vaaleanpunaiset lasit silmillä sekä parsakaalia, että suklaata. Ei niiden välillä ole enää mitään luokitusta hyvään tai pahaan, vaan tiedän kokemuksesta, millaista fiilistä ja energiatasoa haluan pitää yllä missäkin tilanteessa, ja syön sen mukaan, mitä sillä hetkellä haluan priorisoida. Jos haluan mennä vetämään all out-tyylisen salitreenin, niin tottakai tajuan, ettei treeniä ennen kannata vetää jotain verensokerit taivaisiin nostattavaa sokerihuttua. Mutta jos taas tilanne on oikea, seura on hyvää ja mulla on tasapainoinen fiilis, voin ihan hyvin syödä jonkun kakkupalan juhlissa.

Tietoinen syöminen ja sen opetteleminen on ihan kaiken onnistumisen alku ja juuri. Ennen kun alat aterioimaan, pysähdy ja kuulostele, mikä fiilis, miten kova nälkä on ja miten kuluva päivä on siihen asti sulla sujunut. Ennen kuin edes vähennät mitään herkuttelua viikon mittaan, opettele tulemaan tietoiseksi omista tavoistasi ja siitä, miten päädyt toimimaan missäkin tilanteessa ja mistä se käyttäytyminen voisi johtua?

 

Herkkupäivä-ajattelu kasvattaa mun mielestä makeanhimoa venytettävän kuminauhan lailla, ja sitten viikon lopussa tuo kuminauha venyy niin äärimmilleen kaiken sen itsekurin ja malttamisen jälkeen, että helposti riistäytyy hommat käsistä, kun kuminauha sanookin niks ja naks. Luvan kanssa? Koko viikon edestä! Plaah.

Herkkupäivissä käy monesti myös niin, että nipistelet sen päivän ajan niitä kunnon aterioita pois ja keskityt pelkästään herkutteluun sen päivän ajan, mikä ei ainakaan paranna sen päivän kokonaisfiilistä ja sen jälkeistä olotilaa. Kun taas jos söisit normaalisti päivän 4-5 tasapainoista ateriaa ja pohtisit sen päälle, tekeekö mieli herkkuja, niin ne voisi jäädä määrällisesti huomattavasti pienemmiksi. Vai kuinka?

Haluatko olla koko loppuelämäsi sidottuna tiettyyn herkkupäivään? Vai opetella elämään rennosti läpi koko viikon, herkutellen silloin kun huvittaa niin, ettei kiusaus pääse missään vaiheessa kasvamaan liian suureksi, jolloin menettäisit kontrollin? Ajatuksena voisi olla ihan järkeenkäypää, että kun herkuttelua ei ole rajattu tiettyyn päivään eikä mitään ruokaa ole kategorisoitu kieltolistan alle, niin herkkuhimot vähenevät ajan myötä ihan automaattisesti. Ruuasta katoaa tietynlainen hohto ja ennakko-oletukset, ja opit suhtautumaan siihen ihan vaan ruokana ja polttoaineena. Mutta siitä pidän aina kiinni, että ruoka saa ja sen pitää maistua hyvältä. Hyvä maku on kuitenkin mahdollista saada esiin myös paremmilla valinnoilla, kuin sokerilla ja kermalla. Kokeilun kautta ja hyviä mausteita unohtamatta.

Joskus kontrollista irti päästäminen tuntuu pelottavalta, mutta ajatellen sellaista vuosikausien kestävää painonhallintaa ja oikeasti uusien tapojen omaksumista musta sitä kannattaa kyllä kokeilla.

”Itsekuri. Sitä enemmän sitä tarvitaan, mitä surkeammat keinot elintapoihin on valittu. -Patrik Borg”

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin…

Muistetaan pitää maalaisjärki päässä ja oppia pienin askelin kohti tietoista syömistä, niin ymmärretään, mitä on kohtuus ja miksi se on kaikin puolin tavoittelemisen arvoinen juttu! 😉

Edellisessä postauksessa kerroin Training Forum 2017 -kokemuksista ja kiteytin tuon hyvinvointiseminaarin keskeisimmät opit.

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram