MIKSI JOTKUT ONNISTUU UUDENVUODENLUPAUKSISSA JA TOISET EI?

 

Luin joskus aikanaan Optimal Performancen blogista aika osuvasti;

”Ei niin paljon kuin mahdollista vaan niin vähän kuin on tarpeen”

Mulle tuo lause kätkee sisäänsä tosi tärkeän huomion. Ja tuo ajatus on muuten hyvä pitää mielessä varsinkin näin uuden vuoden häämöttäessä oven takana, kun kaikki puhkuu intoa ja motivaatiota tehdä se suuri elämäntaparemontti. ”Kaikki tai ei mitään”.

Lähtökohtaisesti ”uudenvuodenlupailijat” tuntuu olevan aina joku iso vitsi somemaailmassa, mutta aina jossain kesän lopussa tulee oikeasti vastaan niitä onnistumistarinoita, joissa tyyppi on aloittanut projektin vuoden alussa ja saanut huikeita muutoksia aikaan.

Miksi jotkut sitten onnistuu ja toiset jää nuolemaan näppejään?

Voisiko kyse olla esimerkiksi siitä, että onnistunutta elämäntaparemonttia ei voi laittaa täysillä käyntiin yhdessä yössä? On ihan suloinen ajatus, että 31.12. vedetään bilehumuissa kuoharipullo toisessa kädessä ja sipsipussi toisessa, ja sitten seuraavana aamuna, kun eletään tammikuun ensimmäistä, niin odotusten mukaan silloin ollaan jo pyöräyttelemässä vihersmoothieta männynkävyistä ja kuusenkerkästä. Elämäntaparemontissa on aina se kuherruskuukausi, jolloin eletään sydänemojin näköisinä ja pureskellaan parsakaalia, mutta kun jossain vaiheessa ne aivot havahtuukin siihen, että tämä ei olekaan se elämäntapa, johon ollaan totuttu. Sitten iskee ahdistus ja pakenemisreaktio. Takaisin tuttuun ja turvalliseen, niin kun olis jo!

 

On lähtökohtaisesti ihan loogista ajatella, että mitä enemmän painetaan äärirajoilla ja pusketaan duunia muutoksen eteen, niin sitä enemmän pitäisi syntyä tulostakin. Pää voi kestää kovaa duunia, kun motivaatio hipoo kattoa, mutta on meillä jokaisella tietynlaiset fysiologiset rajoitteetkin olemassa. Ei kenenkään kroppa jaksa määräänsä enempää sellaista rykimistä, että nollatason aktiivisuudesta hypätään kertaheitolla 5-6 treenin viikkorytmiin. Siinä missä upouudet kengätkin pitää ”ajaa sisään”, niin sama homma pätee myös elämäntapoihin. Hiljaa hyvä tulee.

Niiden jäätävien treenimaratonien kirous…

Silloin kun kamppailin sekalaisten syömishäiriöisten ajatus- ja toimintamallien kanssa, niin vedin tosiaan jotain viiden tunnin kotitreenimaratoneja. Jälkikäteen en edes ymmärrä, millä logiikalla ajattelin, että ”ei mun keho mitään kevennystä tarvitse”, kun niissä tehtiin suurimmaksi osaksi kehonpainoliikkeitä. Aikanaan tein siis todellakin niin paljon kuin mahdollista. Ja se oli ihan varma tapa ajaa itsensä umpikujaan, koska eihän mulla ollut siinä enää mitään pelivaraa saada kehitystä ylöspäin tai laittaa hommia uudelle tasolle – kaikki kortit oli jo käytössä. Vuorokaudesta alkoi loppua tunnit kesken. Ne liikuntamäärät vaan lisääntyi ja lisääntyi ihan huomaamatta, koska ajattelin, että eihän tässä mitään, pitäähän sitä jollain tapaa saada lisää haastetta. Ei käynyt mielessä panostaa treenin laatuun sen määrän sijaan.

Tuo mitä itse vedin, on jo extremetason typeryyttä, mutta tuohon ”niin paljon kuin mahdollista”-ajatteluun törmää valmennustyössä aika usein muutenkin.

Sitten ajatellaan, että on se omasta hyvinvoinnista huolehtiminen vaan vaikeaa puuhaa. Henkinen hyvinvointi ihan piipussa, hyvä kun jaksetaan enää edes hengittää. Silti esitetään niin tyytyväistä ulospäin, vaikka oikeasti pohditaan kuumeisena, että miten tästä umpikujasta pääsee pois. Josko olis sittenkin helpompi keino pitää itsensä toimintakykyisenä? Ettei se veisikään ihan kaikkea energiaa omasta vapaa-ajasta? Ettei sen tarvitsis sittenkään tuntua kokopäivätyöltä?

Mulla oli aikanaan se vaihe, kun innostuin käymään ryhmäliikuntatunneilla ja olin jo aiemmin löytänyt salitreenin mahtavuuden. Siinä sitten pingoin menemään ensin jollain body combat-tunnilla hiki hatussa ja sen jälkeen, kun näennäisesti puhtia riitti, niin rykäisin vielä ryhmäliikuntatunnin päälle täyden salitreenin. Missä mentiin vikaan? No ensinnäkin siinä, että kun halutaan priorisoida lihaskuntoa ja voiman kasvattamista, niin kaikenlainen aerobinen liikunta pitäisi tehdä vasta sen ensisijaisen treenin jälkeen, JOS energiaa riittää – mieluiten toki erillisellä treenikerralla, ettei kokonaiskesto venyisi hirveästi yli sen tunnin. Ei voi odottaa täyden tehon salitreeniä, jos alla on jo kovatehoinen jumppatunti.

Kuva: A-lehdet / Johanna Myllymäki

Ja toisekseen, vaikka olo oli fyysisesti hyvä tuommoisten treenimaratonien jälkeenkin, niin eihän sitä pysty itse seuraamaan oman hermoston palautumista. Lihakset saattaa palautuakin, mutta hermoston palautuminen voi laahata jäljessä ja sen huomaa vasta sitten jälkikäteen. Jossain vaiheessa havahtuu vaan siihen, että treenin kehitys junnaa paikallaan ja pahasti. Eikä oikein enää huvitakaan. Kun olis pitänyt hidastaa tahtia ajoissa!

Muistan, että seuraavan vuoden kesänä olin jo saanut löydettyä jotain järjen hiventä omaan tekemiseen. Muuttunut duracell-pupuna hyppivästä jumppapirkosta fiksua tekemistä priorisoivaksi ihmiseksi. Ja sen fiksumman treenaamisen myötä muistan ajatelleeni tuona kesänä useampaan otteeseen, että ”En voi uskoa, miten vähällä työllä tää kaikki on tapahtunut” ja ”Enhän mä oo joutunut edes luopumaan mistään!”. 

Mikä on onnistumisen salaisuus?

Ei tarvitse elää yhtä kurinalaisesti kuin fitness-kilpailija, jos tavoitteena on voida hyvin ja saada silti kehonmuokkaustavoitteet toteutumaan. Ei tarvitse luopua mistään lopullisesti, ihan aikuisten oikeasti. Pitää vaan oppia priorisoimaan asioita ja muistaa, että jos haluaa elää arvojensa mukaista elämää, niin sen eteen joutuu joskus vähän irvistelemään ja kamppailemaan sen hetkisiä mielitekoja vastaan. Mutta se ei tarkoita silti sitä, että aina pitää taistella jotain sisäisiä demoneita vastaan jokaisen päivittäisen valinnan edessä.

Kun saat ne tärkeimmät valinnat iskostumaan alitajuntaan, niin niistä tulee sulle jo niin normaaleita valintoja, että lopulta tosiaan ihmettelet ääneen, mitä olet tehnyt ansaitaksesi ne tulokset. Sitten kun joku joskus kysyy, että ”Mikä oli sun salaisuus tohon onnistumiseen?!” niin joudut tosissaan miettimään, että ootko muka tehnyt jotain toisin. Koska ne muutokset on olleet niin hemmetin pieniä ja hienosäätöisiä, ja oot ajanut niistä jokaisen sisään sun arkeen ihan rauhassa ja kiireettömästi. Eikö vain? 😉

Miten käyttäydyt ja elät sitten, kun oot saavuttanut sun tavoitteen?

Yllättäen moni lupaavasti alkanut elämäntapamuutos tyssää siihen, kun muutoksia alkaakin jossain kohtaa näkymään, mutta päässä ei olla etukäteen tehty minkäänlaista ajatustyötä sen suhteen, mitä tapahtuu kun tavoitteeseen on päästy. Miten jatkat elämää sen jälkeen, kun vaikkapa se -15 kg tavoite on hallussa? Millaiset päivärutiinit sulla on silloin? Miten muut ihmiset suhtautuvat suhun sen jälkeen, entä miten varaudut mahdollisiin kateellisten ihmisten hyökkäyksiin? Millaisista ajatusmalleista sun toiminta on lähtöisin ja millä tavoin ne tulevat muuttumaan jatkossa?

On ehkä vaikea kuvitella etukäteen, miten iso muutos joku painonpudotusprojekti on jo pelkästään pääkopalle. Oma peilikuva muuttuu ja pää ei pysy muutoksen perässä. On vaikea suhtautua muuttuneeseen habitukseen. Vielä vaikeampaa voi olla suhtautua ympäriltä sateleviin kehuihin/arvosteluihin/uteluihin. Heikon paikan tullen on helppo ajatella, että nyt on lupa palkita itsensä onnistuneesta projektista ja kuukauden päästä huomataankin, että ollaan palattu vanhoihin toimintatapoihin.

Mitä enemmän työstät jo pään sisällä sun tulevaa elämää ja olemusta, sitä korkeammaksi kasvaa sun mahdollisuudet onnistumiseen. Visualisoi se tavoite ihan konkreettisesti ja ala käyttäytyä niin kuin olisit jo se ”tavoitesinä”. Tää henkinen puoli voi tuntua turhalta tai epäoleelliselta, mutta sitä se ei missään nimessä ole. Meillä on jokaisella kuitenkin ne pinttyneet toimintatavat ja uskomukset, jotka on saattaneet meidät siihen pisteeseen, missä ollaan juuri nyt. Ei voi olettaa, että pysyt tavoitteessa kovin kauaa, jos et muuta ajatteluasi ihan pysyvästi. Ja jos et ole miettinyt, miten se uudistunut sinä käyttäytyy missäkin tilanteessa.

Tsemppiä jokaisen uudenvuoden lupauksiin! Olipa sun lupaus mikä tahansa, tee siitä itsesi näköinen ja muista pitää onnistumisen tunteista kiinni koko matkan ajan.

Edellisessä postauksessa:

MITÄÄN UUTTA EI KOSKAAN SAAVUTETA PITÄMÄLLÄ KIINNI VANHASTA

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

 

MITÄ HYÖTYÄ OLLA FIT, JOS SITÄ EI OSAA EDES ARVOSTAA?

Saliurani alkuvaiheessa treenasin hulluna, löysin siihen treenaamiseen niin suuren kipinän heti kertaheitolla, että melkein asuin salilla. En kyllä siinä vaiheessa tehnyt sitä enää niinkään pakosta, vaan oikeasti nautin siitä. Ja koska oon sellainen ihminen, että innostun täysillä tai en ollenkaan, niin se oli menoa sitten samantien – opin kultaisen keskitien aina yleensä kantapään kautta. Mutta hei, eikös sitä niin sanota, että ”en ole ikinä mokannut, olen vain löytänyt X tapaa, jotka eivät toimi”.

Pointtina tässä postauksessa haluisin tuoda esille sitä, että kun oma pää ei hyväksy omaa fyysistä olemusta niin siinä ei auta edes ulkopuolelta tuleva hyväksyntä eikä hyvin kulkevat ja nousujohteiset treenit. Niin kauan, kun et pysty näkemään totuutta peilissä vaan vääristelet sitä oman maailmankatsomuksen mukaan, niin on kovin vaikea olla tyytyväinen itseensä.

Olin tuolloin himotreeniaikoina aika törkeän kovassa kunnossa, ainakin omasta mielestäni, mitä oon katsellut joitain vanhoja kuvia. Ja ainakin verrattuna siihen, miten huonokuntoinen olin joskus ihan teinivuosina. Mulla on lapsuudesta asti ollut hirveä kammo olla muiden kuvattavana valokuvissa, kun ei itse pääse säätelemään kuvakulmaa ja valitsemaan parhaita kuvia joukosta. Ryhmäkuvat varsinkin on ollut mulle ihan painajaismaisia. Jostain varhaisteini-iän ajoilta se kammo tuli, kun ensimmäisen kerran tajusin kuvasta katsoessa, että hetkinen – mä en sittenkään taida olla ihan normaalipainoinen. Aloin pelkäämään kuvissa olemista, koska en halunnut kohdata totuutta.

Jos nyt mennään rönsyilemään alkuperäisestä aiheesta (tervetuloa mun kirjoituksiin :)), niin tuo totuuden kieltäminen näkyi myös esimerkiksi siinä, että vaikka jouduin aikoinaan jatkuvasti ostamaan isompia vaatteita, niin keksin aina jonkun tekosyyn, miksi se syy on sittenkin jossain ulkopuolella. Ei se syy voinut olla sen aikaisissa elintavoissa, ehei tietenkään. Aina löytyi hyvä tekosyy kääntyä pullan puoleen. Ja taas kun joku otti kameraa esille, niin herättiin todellisuuteen.

No, sitten tuli se fitnesskausi vihdoin. Laihdutin, tein elämäntaparemontin (kuoppainen matka se olikin, niin kuin oon aiemmin kertonut) ja tosiaan siihen väliin mahtui se kausi, kun olin näin jälkikäteen ajateltuna todella tikissä. Mutta muistan, että niinäkin aikoina kammosin kuvattavana olemista, piilottelin ja laitoin vanhasta tottumuksesta jonkun tyynyn aina vatsan päälle peitoksi. Katsoin suunnilleen silmät kiinni valmista kuvaa, niin kuin olisin katsonut jotain painajaiselokuvaa sormienraosta.  Että millainenhan totuus sieltä kuvasta tällä kertaa paljastuu, kun peili ei ole kertonut oikeaa vastausta mulle enää vuosiin…

Muistan yhden kuvan (hitto kun mulla ei ole mitään vanhoja kuvia tallessa), jossa todellakin ne kovan treenaamisen tulokset oli alkaneet näkymään ja silti purskahdin melkein itkuun, kun näin sen kuvan. Tästä on joku 4 vuotta. Silloin sitä kuvaa katsoessa ajattelin, että enhän mä kehtaa enää kulkea ulkona valoisaan aikaan. Ja nyt kun muistan sen kuvan ihan tismalleen, niin tekis mieli ravistella sen aikaista itseä, että jumalauta ole nyt vähän edes kiitollisempi siitä kovasta työstä, minkä olet itsesi eteen tehnyt ja mihin asti olet päässyt.

Siksi mua niin pistää ärsyttämään kaikki pikavoittodieetit, ”viiden kilon pudotukset” ja muut hömpönhömpät, koska ei ne tuo minkään sortin muutosta kenenkään elämänlaatuun. Ainakaan noin yksinään. Kaikki muutoksen kipinät lähtee lopulta sieltä omasta arvomaailmasta, ei fyysisestä habituksesta, eikä varsinkaan ulkoisista paineista. Millainen ihminen SINÄ haluat olla ja minkälaista olotilaa sä haluat ylläpitää sun arjessa.

On niin sääli, kun ihmiset ajattelee, että laihduttaminen tai kiinteämpi kroppa tekee onnelliseksi. Oonhan mä tästäkin kirjoittanut aiemmin, mutta siitä pitää aina muistuttaa, kun tällaisia ajatuksia kuulee päivittäin joka suunnasta.  Jos vaan saisin purkitettua joskus pulloon hyvän treenin jälkeisen fiiliksen, niin mun työ tässä maailmassa olisi tehty ja voisin heittää jalat pöydälle. Koska sitä fiilistä ei voi selittää niin millään tasolla sellaiselle ihmiselle, jonka päässä liikunta ja tikissä oleminen aiheuttaa pelkästään ”pitäisi” ja ”kyllähän minäkin, mutta kun” -alkuisia ajatuksia. Kun kaikilla on niin hirveän negatiivislähtöisiä ajatuksia liikkumisesta ja itsensä kunnossa pitämisestä, että ihan ahdistaa.

Heti kun unohtaa sen ulkoisen olemuksen ja miettii joka treenissä ”miten mä voisin ylittää itseni tällä kertaa?”, niin tulee ihan uusia ulottuvuuksia kaikkeen tekemiseen. Unohda se hiton sixpack, unohda se hiton ”8 viikossa kuntoon”-nettivalmennus ja keskity viemään sun todellista suorituskykyä äärirajoille.

Siinä vaiheessa, kun nostat ylös sellaisia painoja, mihin et ole aiemmin uskaltanut koskea, niin lupaan, että jo pelkästään se onnellinen hymy tekee sut sata kertaa viehättävämmäksi, kuin yksikään vatsalihaksen ääriviiva.

Ja muistakaa: jos täydellinen fysiikka ja hyvä mieli olisi kiinni jostain treeni- tai ruokaohjelmasta, niin me kaikki oltais ihan lavakunnossa koko ajan. Mutta kun ei eletä täydellisessä maailmassa, ja elämässä on muutakin, mitä pitää ottaa huomioon.

Meidän keho menee aika lailla automaattiohjauksella päivästä toiseen, ajatukset ja tunteet noudattaa usein samaa kaavaa kuin eilenkin. Kun saavut töistä kotiin, meet todennäköisesti samalla rutiinilla ovesta vaikka sohvalle, tai sulla on tietty aamurutiini, minkä toteutat joka aamu ilman sen kummempaa miettimistä. Tietyissä paikoissa herää pintaan myös aina tietynlaiset tunteet tai muistot aiemmista tilanteista.  Nää ajatukset, toimintamallit ja tunteet menee samaa kaavaa siksi, ettei kehon tarvitse aina suunnitella kaikkea alusta asti uudelleen. Jotta näihin toimintoihin menisi mahdollisimman vähän energiaa ja voimavaroja.

Jos laihdutat ilman, että muutat sun omaa ajattelua perusteellisesti, palaat ennen pitkää sille samalle raiteelle, mihin sun aivot on sut ennenkin ohjanneet. Muista olla tietoinen omista ajatuksista ja ymmärrä myöskin se, että sun ei tarvitse ostaa omia ajatuksiasi, vaan voit kylmästi sanoa ei-toivotuille ajatuksille heipat.

En ole tällä hetkellä niin tikissä, mitä nelisen vuotta sitten, mutta oon järkevöittänyt omaa treenaamistani, saanut ajatukset pois ruuan ympäriltä ja iskostanut fiksut valinnat päivittäisiin tapoihin. Mun ei ole tarvinnut enää aikoihin vaivata päätäni esimerkiksi reissussa miettimällä, miten olisi nyt järkevää kasata ravitseva ateria tästä huoltoaseman buffetpöydästä. Tai miten palata takaisin ”ruotuun”, kun iltapäivä on mässäilty sukulaislapsen kakkukesteillä. Koska ei ole enää mitään ruotua, vaan mulla on selkeät arvot elämässä, mitä haluan toteuttaa ja tiedän, mitä niiden toteutumiseen vaaditaan.

Elämästä saa nauttia, ja mua ei haittaa yhtään, vaikka en huitele tuolla alhaisissa rasvoissa menemään. Mulle on nyt tärkeämpää se, että oon löytänyt jutun, joka pysyy mun elämässä ja tiedän sen pysyvän siinä, vaikka tulis minkälaisia karikoita eteen. Nyt osaan arvostaa mun suorituksia ja etenemistä, pidän niistä onnistumisista kirjaa ja muistan välillä pysähtyä heittämään itseni kanssa yläfemmat. Vaikka tää matka ei oo koskaan valmis, niin mihinkäs tässä kiire oliskaan. Tätä kun tehdään tosiaan sieltä arvomaailmasta käsin, ja arvojahan ei voi koskaan ”saavuttaa”, mutta sen mukaan elämisen voi jakaa niihin kannustaviin välitavoitteisiin.

Mulla on ihan hyvä näin. Treeni maistuu ja välillä syödään jäätelöä. Kirjoittelin tuossa syyskuun alussa, että aloitan kiristelykauden. Joo, no periaatteessa kyllä, on mulla tässä tainnut tippua nelisen kiloa tuosta syyskuun alusta. Mutta en oo sittenkään jaksanut pitää kirjaa niistä makroista, koska tajusin, että nämä hommat on mulle jo niin peruskauraa, ettei sen tarvitse enää olla mikään päivittäinen osa arkea. Välillä on hyvä pitää silti parin viikon välitsekkejä makrojen laskemisen ja ruokien punnitsemisen suhteen, just että näkee, missä mennään. Mutta treeneissä on taas hyvää meininkiä, saan itsestäni enemmän irti ja stressaan vähemmän. Tekee mieli nostella raskaita painoja. Nautin maitohapoista lihaksissa. Ja jos nyt menisin ravintolaan, niin tilaisin jälkkäriä kanssa. Salaattia saa kotonakin.

Tänään keitin aamupalan kylkeen kokonaisen parsakaalin, koska sattui tekemään mieli. Who cares? Ei ylianalysoida tätä elämäntapaa. It’s all good.

Edellisessä postauksessa kirjoittelin nälänhallinnasta.

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

Nälänhallintaa fiksusti ja ei niin fiksusti

Näläntunne on hyvä merkki, pitäisin sitä ehdottomasti hyvänä asiana. Kertoo siitä, että aineenvaihdunta pelaa, nälänsäätely toimii ja elimistösi on oppinut tiettyyn rytmiin, jonka puitteissa tulee lisää ruokaa koneeseen ja se osaa ilmoitella itsestään, jos tuo normaali aikaraja alkaa täyttyä. Jos koet näläntunnetta säännöllisesti, pienet aplodit sille. Jos taas et tunne nälkää lähes ikinä, tarkista;

  • tuleeko napsittua epämääräisiä suupaloja vähän siellä sun täällä, niin, ettei päivissä ole oikein minkäänlaista logiikkaa syömisaikojen ja -rytmien suhteen?
  • onko kokonaisenergiansaantisi lähimaillakaan sitä lukemaa, mitä sen aktiivisuutesi pohjalta pitäisi olla?
  • onko jokaisen ateriointisi tavoitteena saavuttaa ähkyn tunne?

Saako nähdä nälkää?

Monesti lukee eri artikkeleista, että laihduttaja ei saa kokea nälkää missään vaiheessa, muuten mennään sudenkuoppaan kovaa ja korkealta. Ei se nyt ihan niinkään mene. Nälkä saa olla, mutta tärkeintä on se, mitä sen jälkeen tapahtuu ja missä vaiheessa siihen nälkään puututaan. Annetaanko sen kasvaa niin, että asia unohtuu muun tekemisen ohessa ja sitten parin tunnin päästä se nälkä onkin jo niin kiljuva, että syödään kaikki mitä tielle osuu… VAI, puututaanko siihen heti, kun nälkä ei ole vielä sietämättömällä tasolla ja pystyt saamaan tilanteen kuriin vielä tekemällä fiksuja valintoja.

Nälän ja mieliteon erottaa yleensä siitä, kun miettii, tuntuisiko vaikka omena siinä hetkessä hyvältä idealta. Tai no omena nyt on yksinään muutenkin vähän huono nälänpoistaja, mutta ymmärtänet pointin. Jos omena kuulostaa ”nälän” hetkellä hyvältä idelta, se on hyvä merkki ja kannattaa todellakin hoitaa alta pois ennen kuin ne vähemmän fiksut valinnat alkaa vaikuttamaan turhan houkuttelevilta. Jos taas omena tuntuu täydeltä turhakkeelta ja silmissä kiiluu pelkät nopeat/tyhjät hiilarit, tiedät, että sun olisi pitänyt puuttua siihen nälkään jo hyvän aikaa sitten – jolloin se omena olis vielä maistunut ihan muitta mutkitta.

Yleensä sitä tulee sivuutettua ne näläntunteen ensihetket, koska silloin on monesti jotain muuta puuhaa käsillä. Saattaa olla työpalaveri, koululuento tms. kesken. Nälkä käy kolkuttelemassa mielessä, mutta se sivuutetaan nopeasti kiireen puitteissa ja jatketaan hommia kahvin tai energiajuoman voimalla. Sitten tulee taas muita puuhia ja jossain vaiheessa se nälkä ei enää koputtele kovin kiltisti siellä mielen syövereissä vaan saa sut tekemään välittömästi niitä ei-niin-fiksuja valintoja. Tällä olotilalla kun mennään vaikka ruokakauppaan työpäivän jälkeen, niin siinä ei hyvä heilu.

Luot jatkuvasti uusia tapoja ja vahvistat vanhoja

Kun kerta toisensa jälkeen turvaudut kiljuvan nälän iskiessä nopeisiin höttöhiilareihin/heräteostoksiin/kassalla myytäviin suklaapatukoihin, vahvistat jatkuvasti alitajuntaan ei-toivottua tapaa käsitellä nälkää. Pian huomaat toimivasi ihan autopilotilla noissa tilanteissa, ja tartut siihen hätäiseen suklaapatukkaan ajattelematta asiaa kahta kertaa. Kas, uusi tapa on muodostettu ja siitä ei ihan parissa päivässä pyristellä eroon!

Ensimmäisenä sitä tapaa kannattaa lähteä purkamaan ihan vaan tiedostamalla ne tilanteet, missä noin pääsee käymään. Kun tunnet ensimmäisen kerran sen nälän iskevän, niin pysähdy ja mieti, onko siinä sillä hetkellä jotain fiksua sapuskaa saatavilla. Jos ei, niin juo edes vettä reilusti ja laita kännykkään muistutus, että evästä pitää saada ja äkkiä, ennen kuin käy niin, että kurvaat karkkihyllylle tuhatta ja sataa.

Jos se kiljuva nälkä on tullut ihan puskista, niin tiedosta edes se, että miksi siinä kävi niin ja miksi se suklaapatukka on sillä kertaa päätynyt käteen. Kirjaa tapahtumaketju johonkin ylös. Alat oppia ja tiedostamaan sen saman kaavan, joka siellä arjessa toistuu. Huomio herpaantuu arjen tohinoissa, nälkä unohtuu, mutta se kasvaa siellä sisällä hiljakseen ja jossain vaiheessa tulee viimeinen niitti. Ei auta enää omenat ja pähkinät siinä vaiheessa, vaikka niitä löytyisikin jostain kassin pohjalta. Koska siinä vaiheessa mielessä siintää pelkkä sokeri. Tiedät, ettet oikeasti tarvitse sitä, mutta siinä hetkessä sillä ei enää ole minkään valtakunnan väliäkään.

Tietoinen syöminen kunniaan

Pienet lapset on ihan parhaita esimerkkejä siitä, miten intuitiivisesti syöminen toimii. Syödään rauhassa, annetaan sille hetkelle oma rauhoitettu aika, jolloin ei tehdä muuta ja lopetetaan syöminen, kun kylläisyyden tunne on saavutettu. Ei ahdeta väkisin, ja vaikka joinain päivinä ruokaa ei jostain syystä uppoa ihan esimerkilliseen tapaan, niin pitkällä aikavälillä se energiansaanti tasoittuu siitä ja paino pysyy koko ajan hallinnassa. Ei, ei tarvitse syödä lautasta tyhjäksi, jos kylläisyyden tunne on saavutettu ennen lautasen tyhjenemistä. Ei, ei tarvitse ottaa santsilautasta, koska todennäköisesti toinen lautasellinen on jo pelkkä mieliteko, eikä fysiologista nälkää. Otetaanpa myös huomioon se, että meidän kylläisyyssignaalit on vähän hitaampaa sorttia ja huomaat todellisen kylläisyytesi asteen vasta noin 20 minuutin kuluessa syömisen lopettamisesta.

Monesti arjessa vetää siellä työpäivän lomassa jonkun 5-15 minuuttisen kahvitauon aikana hirveän määrän ruokaa kitusiin, koska on kiire, joten syödään seisten tai juosten tai koneen ääressä ja stressataan samalla. Nälänsäätely ei toimi ihan optimaalisesti tossa yhtälössä, kun se ei ikinä ehdi pysyä perässä siinä rytmissä. Eikä se sitten opi, että koska ruokailu sitten ihan oikeasti olis syytä lopettaa.

Kannattaa opetella kuulostelemaan ja tunnistamaan, miten just sun kehosi reagoi nälkään eri vaiheissa. Ilmeneekö se näön sumenemisena, onttona olona rintakehän alla, heikotuksena, ärtymyksenä vai millaisena? Missä kohtaa se on vielä sun hallinnassa?

Ja kun sitten päädyt syömään, pysy tietoisena siitä mitä syöt, miksi syöt, mihin olotilaan syöt ja keskity pureskelemaan ruoka kunnolla. Jokainen varmasti tietää, millaiset vatsakivut seuraa siitä, kun syö kiireessä hotkien. Jos ruokaa ei pureskella suussa kunnolla, se joudutaan pilkkomaan mahassa eikä sula kunnolla. Eikä kaikki ravintoaineet edes imeydy, jos pureskelua ei tapahdu.

Nälkä vai mieliteko?

Seuraavan kerran, kun iskee sellainen olo, että jotain hyvää pitäis saada, niin kelaappa aikaa taaksepäin ja tsekkaa, kauanko on kulunut aikaa edellisestä ateriasta. Jos siitä on kulunut yli 3,5 tuntia, kyseessä on ihan rehti nälkä ja voi olla ihan hyvä hetki taltuttaa se pikimmiten. Syö fiksusti ensin, ja katso meneekö herkkuhimot ohi noin puolessa tunnissa syömisestä. Todennäköisesti menee ohi, mutta jos ei, niin on aivan fine ottaa joskus jotain ylimääräistä siihen päälle. Edelleen, mikään ruoka tai herkku ei lihota, vaan määrät lihottaa.

Meidän aivot ei tietenkään erota fysiologista näläntunnetta mieliteosta. Nälkä voi kurnia vatsanpohjassa, vaikka oikeasti kärsit nestehukasta tai oot just nähnyt kadulla bussipysäkillä mainoksen herkusta, joka herättää hyviä muistoja ja herahtaa vesi kielelle. Tai satut kävelemään kahvilan ohi, jossa tuoksuu vastapaistettu korvapuusti. Tottakai siitä tulee välitön tunne, että pakko mennä sitä ostamaan. Vaikka olisit ollut täysin tietämätön koko korvapuustista vielä 30 sekuntia sitten. Jännä tämä ihmismieli!

Muistetaan, että näläntunne on tosi oivallinen kaveri, jos sitä osaa kuunnella ja sen kanssa osaa toimia oikein. Se kertoo, että kroppa pelittää ja siellä on olemassa jonkunlainen tatsi siihen, miten energiaa yleensä tankataan, koska se nälkä osaa ilmoitella itsestään. Pikkuhiljaa samalle aaltopituudelle oman kehon kanssa, siitä se lähtee. 🙂

Edellisessä postauksessa avasin treeniliikkeiden tempovariaatioiden saloja.

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram