MIKSI JOTKUT ONNISTUU UUDENVUODENLUPAUKSISSA JA TOISET EI?

 

Luin joskus aikanaan Optimal Performancen blogista aika osuvasti;

”Ei niin paljon kuin mahdollista vaan niin vähän kuin on tarpeen”

Mulle tuo lause kätkee sisäänsä tosi tärkeän huomion. Ja tuo ajatus on muuten hyvä pitää mielessä varsinkin näin uuden vuoden häämöttäessä oven takana, kun kaikki puhkuu intoa ja motivaatiota tehdä se suuri elämäntaparemontti. ”Kaikki tai ei mitään”.

Lähtökohtaisesti ”uudenvuodenlupailijat” tuntuu olevan aina joku iso vitsi somemaailmassa, mutta aina jossain kesän lopussa tulee oikeasti vastaan niitä onnistumistarinoita, joissa tyyppi on aloittanut projektin vuoden alussa ja saanut huikeita muutoksia aikaan.

Miksi jotkut sitten onnistuu ja toiset jää nuolemaan näppejään?

Voisiko kyse olla esimerkiksi siitä, että onnistunutta elämäntaparemonttia ei voi laittaa täysillä käyntiin yhdessä yössä? On ihan suloinen ajatus, että 31.12. vedetään bilehumuissa kuoharipullo toisessa kädessä ja sipsipussi toisessa, ja sitten seuraavana aamuna, kun eletään tammikuun ensimmäistä, niin odotusten mukaan silloin ollaan jo pyöräyttelemässä vihersmoothieta männynkävyistä ja kuusenkerkästä. Elämäntaparemontissa on aina se kuherruskuukausi, jolloin eletään sydänemojin näköisinä ja pureskellaan parsakaalia, mutta kun jossain vaiheessa ne aivot havahtuukin siihen, että tämä ei olekaan se elämäntapa, johon ollaan totuttu. Sitten iskee ahdistus ja pakenemisreaktio. Takaisin tuttuun ja turvalliseen, niin kun olis jo!

 

On lähtökohtaisesti ihan loogista ajatella, että mitä enemmän painetaan äärirajoilla ja pusketaan duunia muutoksen eteen, niin sitä enemmän pitäisi syntyä tulostakin. Pää voi kestää kovaa duunia, kun motivaatio hipoo kattoa, mutta on meillä jokaisella tietynlaiset fysiologiset rajoitteetkin olemassa. Ei kenenkään kroppa jaksa määräänsä enempää sellaista rykimistä, että nollatason aktiivisuudesta hypätään kertaheitolla 5-6 treenin viikkorytmiin. Siinä missä upouudet kengätkin pitää ”ajaa sisään”, niin sama homma pätee myös elämäntapoihin. Hiljaa hyvä tulee.

Niiden jäätävien treenimaratonien kirous…

Silloin kun kamppailin sekalaisten syömishäiriöisten ajatus- ja toimintamallien kanssa, niin vedin tosiaan jotain viiden tunnin kotitreenimaratoneja. Jälkikäteen en edes ymmärrä, millä logiikalla ajattelin, että ”ei mun keho mitään kevennystä tarvitse”, kun niissä tehtiin suurimmaksi osaksi kehonpainoliikkeitä. Aikanaan tein siis todellakin niin paljon kuin mahdollista. Ja se oli ihan varma tapa ajaa itsensä umpikujaan, koska eihän mulla ollut siinä enää mitään pelivaraa saada kehitystä ylöspäin tai laittaa hommia uudelle tasolle – kaikki kortit oli jo käytössä. Vuorokaudesta alkoi loppua tunnit kesken. Ne liikuntamäärät vaan lisääntyi ja lisääntyi ihan huomaamatta, koska ajattelin, että eihän tässä mitään, pitäähän sitä jollain tapaa saada lisää haastetta. Ei käynyt mielessä panostaa treenin laatuun sen määrän sijaan.

Tuo mitä itse vedin, on jo extremetason typeryyttä, mutta tuohon ”niin paljon kuin mahdollista”-ajatteluun törmää valmennustyössä aika usein muutenkin.

Sitten ajatellaan, että on se omasta hyvinvoinnista huolehtiminen vaan vaikeaa puuhaa. Henkinen hyvinvointi ihan piipussa, hyvä kun jaksetaan enää edes hengittää. Silti esitetään niin tyytyväistä ulospäin, vaikka oikeasti pohditaan kuumeisena, että miten tästä umpikujasta pääsee pois. Josko olis sittenkin helpompi keino pitää itsensä toimintakykyisenä? Ettei se veisikään ihan kaikkea energiaa omasta vapaa-ajasta? Ettei sen tarvitsis sittenkään tuntua kokopäivätyöltä?

Mulla oli aikanaan se vaihe, kun innostuin käymään ryhmäliikuntatunneilla ja olin jo aiemmin löytänyt salitreenin mahtavuuden. Siinä sitten pingoin menemään ensin jollain body combat-tunnilla hiki hatussa ja sen jälkeen, kun näennäisesti puhtia riitti, niin rykäisin vielä ryhmäliikuntatunnin päälle täyden salitreenin. Missä mentiin vikaan? No ensinnäkin siinä, että kun halutaan priorisoida lihaskuntoa ja voiman kasvattamista, niin kaikenlainen aerobinen liikunta pitäisi tehdä vasta sen ensisijaisen treenin jälkeen, JOS energiaa riittää – mieluiten toki erillisellä treenikerralla, ettei kokonaiskesto venyisi hirveästi yli sen tunnin. Ei voi odottaa täyden tehon salitreeniä, jos alla on jo kovatehoinen jumppatunti.

Kuva: A-lehdet / Johanna Myllymäki

Ja toisekseen, vaikka olo oli fyysisesti hyvä tuommoisten treenimaratonien jälkeenkin, niin eihän sitä pysty itse seuraamaan oman hermoston palautumista. Lihakset saattaa palautuakin, mutta hermoston palautuminen voi laahata jäljessä ja sen huomaa vasta sitten jälkikäteen. Jossain vaiheessa havahtuu vaan siihen, että treenin kehitys junnaa paikallaan ja pahasti. Eikä oikein enää huvitakaan. Kun olis pitänyt hidastaa tahtia ajoissa!

Muistan, että seuraavan vuoden kesänä olin jo saanut löydettyä jotain järjen hiventä omaan tekemiseen. Muuttunut duracell-pupuna hyppivästä jumppapirkosta fiksua tekemistä priorisoivaksi ihmiseksi. Ja sen fiksumman treenaamisen myötä muistan ajatelleeni tuona kesänä useampaan otteeseen, että ”En voi uskoa, miten vähällä työllä tää kaikki on tapahtunut” ja ”Enhän mä oo joutunut edes luopumaan mistään!”. 

Mikä on onnistumisen salaisuus?

Ei tarvitse elää yhtä kurinalaisesti kuin fitness-kilpailija, jos tavoitteena on voida hyvin ja saada silti kehonmuokkaustavoitteet toteutumaan. Ei tarvitse luopua mistään lopullisesti, ihan aikuisten oikeasti. Pitää vaan oppia priorisoimaan asioita ja muistaa, että jos haluaa elää arvojensa mukaista elämää, niin sen eteen joutuu joskus vähän irvistelemään ja kamppailemaan sen hetkisiä mielitekoja vastaan. Mutta se ei tarkoita silti sitä, että aina pitää taistella jotain sisäisiä demoneita vastaan jokaisen päivittäisen valinnan edessä.

Kun saat ne tärkeimmät valinnat iskostumaan alitajuntaan, niin niistä tulee sulle jo niin normaaleita valintoja, että lopulta tosiaan ihmettelet ääneen, mitä olet tehnyt ansaitaksesi ne tulokset. Sitten kun joku joskus kysyy, että ”Mikä oli sun salaisuus tohon onnistumiseen?!” niin joudut tosissaan miettimään, että ootko muka tehnyt jotain toisin. Koska ne muutokset on olleet niin hemmetin pieniä ja hienosäätöisiä, ja oot ajanut niistä jokaisen sisään sun arkeen ihan rauhassa ja kiireettömästi. Eikö vain? 😉

Miten käyttäydyt ja elät sitten, kun oot saavuttanut sun tavoitteen?

Yllättäen moni lupaavasti alkanut elämäntapamuutos tyssää siihen, kun muutoksia alkaakin jossain kohtaa näkymään, mutta päässä ei olla etukäteen tehty minkäänlaista ajatustyötä sen suhteen, mitä tapahtuu kun tavoitteeseen on päästy. Miten jatkat elämää sen jälkeen, kun vaikkapa se -15 kg tavoite on hallussa? Millaiset päivärutiinit sulla on silloin? Miten muut ihmiset suhtautuvat suhun sen jälkeen, entä miten varaudut mahdollisiin kateellisten ihmisten hyökkäyksiin? Millaisista ajatusmalleista sun toiminta on lähtöisin ja millä tavoin ne tulevat muuttumaan jatkossa?

On ehkä vaikea kuvitella etukäteen, miten iso muutos joku painonpudotusprojekti on jo pelkästään pääkopalle. Oma peilikuva muuttuu ja pää ei pysy muutoksen perässä. On vaikea suhtautua muuttuneeseen habitukseen. Vielä vaikeampaa voi olla suhtautua ympäriltä sateleviin kehuihin/arvosteluihin/uteluihin. Heikon paikan tullen on helppo ajatella, että nyt on lupa palkita itsensä onnistuneesta projektista ja kuukauden päästä huomataankin, että ollaan palattu vanhoihin toimintatapoihin.

Mitä enemmän työstät jo pään sisällä sun tulevaa elämää ja olemusta, sitä korkeammaksi kasvaa sun mahdollisuudet onnistumiseen. Visualisoi se tavoite ihan konkreettisesti ja ala käyttäytyä niin kuin olisit jo se ”tavoitesinä”. Tää henkinen puoli voi tuntua turhalta tai epäoleelliselta, mutta sitä se ei missään nimessä ole. Meillä on jokaisella kuitenkin ne pinttyneet toimintatavat ja uskomukset, jotka on saattaneet meidät siihen pisteeseen, missä ollaan juuri nyt. Ei voi olettaa, että pysyt tavoitteessa kovin kauaa, jos et muuta ajatteluasi ihan pysyvästi. Ja jos et ole miettinyt, miten se uudistunut sinä käyttäytyy missäkin tilanteessa.

Tsemppiä jokaisen uudenvuoden lupauksiin! Olipa sun lupaus mikä tahansa, tee siitä itsesi näköinen ja muista pitää onnistumisen tunteista kiinni koko matkan ajan.

Edellisessä postauksessa:

MITÄÄN UUTTA EI KOSKAAN SAAVUTETA PITÄMÄLLÄ KIINNI VANHASTA

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

 

MITÄÄN UUTTA EI KOSKAAN SAAVUTETA PITÄMÄLLÄ KIINNI VANHASTA

Mitä olet mieltä, voiko elämässä saavuttaa mitään saavuttamisen arvoista pitämällä kynsin ja hampain kiinni tutusta ja turvallisesta arjesta koko ajan? Mun mielestä ei. Välillä pitää ottaa riskejä, eikä aina niin hallittujakaan. Oon aina ollut siitä kaksipiippuinen ihminen, että joko laitan asioiden suhteen pyörät pyörimään 110% moodilla tai sitten ne ei pyöri ollenkaan. Nyt vasta reilun vuoden, parin aikana hommat on pyörineet enemmän kuin koskaan. Oon ottanut niitä pelottavia askeleita portaikossa, jossa ei ole vielä sitä huippua näkyvissä. Ja mitä useammin sitä on tehnyt, sen enemmän oon uskaltanut jo tukeutua siihen, että ehkä kaikki järjestyy hyväksi ennemmin tai myöhemmin.

Mun mielestä olisi tylsää tehdä elämässä päätöksiä aina järki edellä. Miksei vois kerrankin kuunnella sydäntä ja kokeilla jotain ihan uutta?

Se on kuulkaas semmoinen homma, että tämä tyttö löytää itsensä aivan varmasti Turusta ensi vuonna. Kyllä. Ajattelin muuttaa sinne ja laittaa siellä aivan kaiken uusiksi. Hei hei, logiikka, nyt vaan mennään sinne mihin elämä kuljettaa. Sopii mulle!

Ajattelin ottaa vuoden 2018 teemaksi sen, että voisi pysytellä mahdollisimman kaukana varmoista ja tylsistä ratkaisuista ja elää kerrankin sellaisella ”gut feeling” -meiningillä. En haluaisi enää miettiä jälkikäteen itsekseni, että ”olis pitänyt kuunnella sitä omaa intuitiota silloin ja silloin, kun asia X tapahtui”.

Eli, vuoden 2018 motto:

Kun mietin paria edellistä vuotta, niin kaikki parhaat päätökseni oon tehnyt hetken mielijohteesta.

Joku kuningasidea on vaan iskenyt kun salama kirkkaalta taivaalta ja kun sen idean oon päähäni saanut, niin ei se sieltä muuten hevillä poistukaan. Nää kaikki viime vuosina tekemäni päätökset on olleet sellaisia, että oon manifestoinut niitä mielessäni vuosikausia jollain tasolla, mutta sitten unohtanut taas ne haaveet sellaiseen tasaisen harmaaseen arkeen. Haudannut ne toivon kipinät siellä jossain ja tyytynyt semmoiseen blaah-fiilikseen.

Onneksi nuo loistoideat on tulleet tauon jälkeen ihan puskista uudestaan esiin, ja nyttemmin oonkin uskaltanut tarttua niiden ilmaannuttua heti toimeen, koska intuitio vaan käski niin tekemään. Välillä on oltu jo menossa perse edellä puuhun, mutta aina viime hetkillä on löytynyt joku ratkaisu kaikkeen. Ja aina tasaisin väliajoin havahtunut siihen, että kyllä se päätös sittenkin kannatti tehdä.

Sydämen kuunteleminen muuten toimii! Kokeilkaas. Yleensä se ensimmäinen fiilis jostain asiasta/ideasta on aina oikea. Sitä kannattaa kuunnella. Kun asioita alkaa liikaa vääntelemään, kääntelemään ja punnitsemaan jokaisesta perspektiivistä niin oot äkkiä sotkenut aivosi aikamoiseen kiemuraan ja tehnyt asioista tarpeettoman hankalia. Sama pätee myös elämäntapamuutoksessa.

Oon saattanut Mel Robbinsista mainita tässä blogissa ennenkin, mutta hänellä on semmoinen aika kätevä sääntö elämässä, kuin ”5 second rule” – kun saa jonkun idean päähän, että ”mun pitäisi…”/”voisin…”/”mitä jos…”, niin pitää välittömästi laskea viidestä alaspäin 5-4-3-2-1 ja tehdä joku ratkaiseva siirtoliike sen eteen.

Tuo toimii siis ainoastaan käänteisesti laskemalla viidestä alaspäin, koska jos lasket 1-2-3-4-5, voit jatkaa laskemista loputtomiin ja olla tekemättä mitään. Pitää siis vaan tehdä joku muuvi ja miettiä vasta jälkikäteen, miten toimitaan. Tee se ennen kuin aivot tajuaa, mitä olet tekemässä. Hah, toimii.

Kun pääkaupunkiseutu vaan ahdistaa

Oon vuosikausia miettinyt, ettei pääkaupunkiseutu oikeen ole mua varten. Oon asunut pääkaupunkiseudulla koko ikäni Vantaan ja Helsingin väliä ravaten, mutta en oo koskaan tuntenut mitään suurta rakkautta mun kotikaupunkia kohtaan. Onhan täällä kaikki palvelut tosi lähellä, kaikki parhaat tapahtumat on täällä ja näin pois päin. Paperilla tää kaupunki on ihan täydellinen paikka elää, mutta ei noin käytännössä. Joka kerta kun oon päässyt pois pääkaupunkiseudun stressaavasta meiningistä niin musta on kuoriutunut ihan uus ihminen, vaikka kyseessä olis joku parin päivän miniviikonloppu rauhallisemmissa maisemissa.

En mä halua elää kaupungissa, jossa ihmiset raivostuu myöhästyessään metrosta, jonka vuoroväli on 5 minuuttia. Pahinta on ollut muuten huomata olevansa itsekin siinä tilanteessa. Mihis sitä on kiire valmiissa maailmassa? Mulla on Helsingissä kulkiessa sellainen tunne koko ajan, että huoh, pitäisi olla jo jossain, ahdistaa, kiire, ei pysty, kulkekaa kovempaa, pois tieltä. Leposykkeeseen tulee välittömästi +30 lyöntiä kaupungin hulinassa.

Sattuneesta syystä oon viettänyt Turussa nyt paljon aikaa ja koska oon siitä kaupungista haaveillut jo pidempään, niin nyt se on ihan konkreettisesti kolahtanut – sinne mä haluan asettua! Mä haluan asua paikassa, jossa voin käppäillä kotiovelta jonnekin metsän keskelle ihan minuuteissa. Haluan vähän pienemmät piirit. Okei, eihän Turku mitään maaseutua ole, mutta on se nyt iso muutos verrattuna Helsinkiin.

En todella tiedä, mistä löydän itseni vuoden päästä, mutta jos nyt syvennyn tonne jonnekin mielen syövereihin, niin kyllä mä näkisin itseni Turussa ihan pysyvästi. Mulla ei ole hajuakaan, minne päin Turkua muutan ja millaisilla työkuvioilla elämäni siellä aloitan, mutta aika näyttää.

Heippa Helsinki, ei tule ikävä! (Ainakaan paljoa.)

Edellisessä postauksessa:

YLLÄRIKEHONHUOLTOHETKIÄ, POHDINTAA BLOGISKENESTÄ JA MUITA KUULUMISIA

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

 

 

 

 

MITÄ HYÖTYÄ OLLA FIT, JOS SITÄ EI OSAA EDES ARVOSTAA?

Saliurani alkuvaiheessa treenasin hulluna, löysin siihen treenaamiseen niin suuren kipinän heti kertaheitolla, että melkein asuin salilla. En kyllä siinä vaiheessa tehnyt sitä enää niinkään pakosta, vaan oikeasti nautin siitä. Ja koska oon sellainen ihminen, että innostun täysillä tai en ollenkaan, niin se oli menoa sitten samantien – opin kultaisen keskitien aina yleensä kantapään kautta. Mutta hei, eikös sitä niin sanota, että ”en ole ikinä mokannut, olen vain löytänyt X tapaa, jotka eivät toimi”.

Pointtina tässä postauksessa haluisin tuoda esille sitä, että kun oma pää ei hyväksy omaa fyysistä olemusta niin siinä ei auta edes ulkopuolelta tuleva hyväksyntä eikä hyvin kulkevat ja nousujohteiset treenit. Niin kauan, kun et pysty näkemään totuutta peilissä vaan vääristelet sitä oman maailmankatsomuksen mukaan, niin on kovin vaikea olla tyytyväinen itseensä.

Olin tuolloin himotreeniaikoina aika törkeän kovassa kunnossa, ainakin omasta mielestäni, mitä oon katsellut joitain vanhoja kuvia. Ja ainakin verrattuna siihen, miten huonokuntoinen olin joskus ihan teinivuosina. Mulla on lapsuudesta asti ollut hirveä kammo olla muiden kuvattavana valokuvissa, kun ei itse pääse säätelemään kuvakulmaa ja valitsemaan parhaita kuvia joukosta. Ryhmäkuvat varsinkin on ollut mulle ihan painajaismaisia. Jostain varhaisteini-iän ajoilta se kammo tuli, kun ensimmäisen kerran tajusin kuvasta katsoessa, että hetkinen – mä en sittenkään taida olla ihan normaalipainoinen. Aloin pelkäämään kuvissa olemista, koska en halunnut kohdata totuutta.

Jos nyt mennään rönsyilemään alkuperäisestä aiheesta (tervetuloa mun kirjoituksiin :)), niin tuo totuuden kieltäminen näkyi myös esimerkiksi siinä, että vaikka jouduin aikoinaan jatkuvasti ostamaan isompia vaatteita, niin keksin aina jonkun tekosyyn, miksi se syy on sittenkin jossain ulkopuolella. Ei se syy voinut olla sen aikaisissa elintavoissa, ehei tietenkään. Aina löytyi hyvä tekosyy kääntyä pullan puoleen. Ja taas kun joku otti kameraa esille, niin herättiin todellisuuteen.

No, sitten tuli se fitnesskausi vihdoin. Laihdutin, tein elämäntaparemontin (kuoppainen matka se olikin, niin kuin oon aiemmin kertonut) ja tosiaan siihen väliin mahtui se kausi, kun olin näin jälkikäteen ajateltuna todella tikissä. Mutta muistan, että niinäkin aikoina kammosin kuvattavana olemista, piilottelin ja laitoin vanhasta tottumuksesta jonkun tyynyn aina vatsan päälle peitoksi. Katsoin suunnilleen silmät kiinni valmista kuvaa, niin kuin olisin katsonut jotain painajaiselokuvaa sormienraosta.  Että millainenhan totuus sieltä kuvasta tällä kertaa paljastuu, kun peili ei ole kertonut oikeaa vastausta mulle enää vuosiin…

Muistan yhden kuvan (hitto kun mulla ei ole mitään vanhoja kuvia tallessa), jossa todellakin ne kovan treenaamisen tulokset oli alkaneet näkymään ja silti purskahdin melkein itkuun, kun näin sen kuvan. Tästä on joku 4 vuotta. Silloin sitä kuvaa katsoessa ajattelin, että enhän mä kehtaa enää kulkea ulkona valoisaan aikaan. Ja nyt kun muistan sen kuvan ihan tismalleen, niin tekis mieli ravistella sen aikaista itseä, että jumalauta ole nyt vähän edes kiitollisempi siitä kovasta työstä, minkä olet itsesi eteen tehnyt ja mihin asti olet päässyt.

Siksi mua niin pistää ärsyttämään kaikki pikavoittodieetit, ”viiden kilon pudotukset” ja muut hömpönhömpät, koska ei ne tuo minkään sortin muutosta kenenkään elämänlaatuun. Ainakaan noin yksinään. Kaikki muutoksen kipinät lähtee lopulta sieltä omasta arvomaailmasta, ei fyysisestä habituksesta, eikä varsinkaan ulkoisista paineista. Millainen ihminen SINÄ haluat olla ja minkälaista olotilaa sä haluat ylläpitää sun arjessa.

On niin sääli, kun ihmiset ajattelee, että laihduttaminen tai kiinteämpi kroppa tekee onnelliseksi. Oonhan mä tästäkin kirjoittanut aiemmin, mutta siitä pitää aina muistuttaa, kun tällaisia ajatuksia kuulee päivittäin joka suunnasta.  Jos vaan saisin purkitettua joskus pulloon hyvän treenin jälkeisen fiiliksen, niin mun työ tässä maailmassa olisi tehty ja voisin heittää jalat pöydälle. Koska sitä fiilistä ei voi selittää niin millään tasolla sellaiselle ihmiselle, jonka päässä liikunta ja tikissä oleminen aiheuttaa pelkästään ”pitäisi” ja ”kyllähän minäkin, mutta kun” -alkuisia ajatuksia. Kun kaikilla on niin hirveän negatiivislähtöisiä ajatuksia liikkumisesta ja itsensä kunnossa pitämisestä, että ihan ahdistaa.

Heti kun unohtaa sen ulkoisen olemuksen ja miettii joka treenissä ”miten mä voisin ylittää itseni tällä kertaa?”, niin tulee ihan uusia ulottuvuuksia kaikkeen tekemiseen. Unohda se hiton sixpack, unohda se hiton ”8 viikossa kuntoon”-nettivalmennus ja keskity viemään sun todellista suorituskykyä äärirajoille.

Siinä vaiheessa, kun nostat ylös sellaisia painoja, mihin et ole aiemmin uskaltanut koskea, niin lupaan, että jo pelkästään se onnellinen hymy tekee sut sata kertaa viehättävämmäksi, kuin yksikään vatsalihaksen ääriviiva.

Ja muistakaa: jos täydellinen fysiikka ja hyvä mieli olisi kiinni jostain treeni- tai ruokaohjelmasta, niin me kaikki oltais ihan lavakunnossa koko ajan. Mutta kun ei eletä täydellisessä maailmassa, ja elämässä on muutakin, mitä pitää ottaa huomioon.

Meidän keho menee aika lailla automaattiohjauksella päivästä toiseen, ajatukset ja tunteet noudattaa usein samaa kaavaa kuin eilenkin. Kun saavut töistä kotiin, meet todennäköisesti samalla rutiinilla ovesta vaikka sohvalle, tai sulla on tietty aamurutiini, minkä toteutat joka aamu ilman sen kummempaa miettimistä. Tietyissä paikoissa herää pintaan myös aina tietynlaiset tunteet tai muistot aiemmista tilanteista.  Nää ajatukset, toimintamallit ja tunteet menee samaa kaavaa siksi, ettei kehon tarvitse aina suunnitella kaikkea alusta asti uudelleen. Jotta näihin toimintoihin menisi mahdollisimman vähän energiaa ja voimavaroja.

Jos laihdutat ilman, että muutat sun omaa ajattelua perusteellisesti, palaat ennen pitkää sille samalle raiteelle, mihin sun aivot on sut ennenkin ohjanneet. Muista olla tietoinen omista ajatuksista ja ymmärrä myöskin se, että sun ei tarvitse ostaa omia ajatuksiasi, vaan voit kylmästi sanoa ei-toivotuille ajatuksille heipat.

En ole tällä hetkellä niin tikissä, mitä nelisen vuotta sitten, mutta oon järkevöittänyt omaa treenaamistani, saanut ajatukset pois ruuan ympäriltä ja iskostanut fiksut valinnat päivittäisiin tapoihin. Mun ei ole tarvinnut enää aikoihin vaivata päätäni esimerkiksi reissussa miettimällä, miten olisi nyt järkevää kasata ravitseva ateria tästä huoltoaseman buffetpöydästä. Tai miten palata takaisin ”ruotuun”, kun iltapäivä on mässäilty sukulaislapsen kakkukesteillä. Koska ei ole enää mitään ruotua, vaan mulla on selkeät arvot elämässä, mitä haluan toteuttaa ja tiedän, mitä niiden toteutumiseen vaaditaan.

Elämästä saa nauttia, ja mua ei haittaa yhtään, vaikka en huitele tuolla alhaisissa rasvoissa menemään. Mulle on nyt tärkeämpää se, että oon löytänyt jutun, joka pysyy mun elämässä ja tiedän sen pysyvän siinä, vaikka tulis minkälaisia karikoita eteen. Nyt osaan arvostaa mun suorituksia ja etenemistä, pidän niistä onnistumisista kirjaa ja muistan välillä pysähtyä heittämään itseni kanssa yläfemmat. Vaikka tää matka ei oo koskaan valmis, niin mihinkäs tässä kiire oliskaan. Tätä kun tehdään tosiaan sieltä arvomaailmasta käsin, ja arvojahan ei voi koskaan ”saavuttaa”, mutta sen mukaan elämisen voi jakaa niihin kannustaviin välitavoitteisiin.

Mulla on ihan hyvä näin. Treeni maistuu ja välillä syödään jäätelöä. Kirjoittelin tuossa syyskuun alussa, että aloitan kiristelykauden. Joo, no periaatteessa kyllä, on mulla tässä tainnut tippua nelisen kiloa tuosta syyskuun alusta. Mutta en oo sittenkään jaksanut pitää kirjaa niistä makroista, koska tajusin, että nämä hommat on mulle jo niin peruskauraa, ettei sen tarvitse enää olla mikään päivittäinen osa arkea. Välillä on hyvä pitää silti parin viikon välitsekkejä makrojen laskemisen ja ruokien punnitsemisen suhteen, just että näkee, missä mennään. Mutta treeneissä on taas hyvää meininkiä, saan itsestäni enemmän irti ja stressaan vähemmän. Tekee mieli nostella raskaita painoja. Nautin maitohapoista lihaksissa. Ja jos nyt menisin ravintolaan, niin tilaisin jälkkäriä kanssa. Salaattia saa kotonakin.

Tänään keitin aamupalan kylkeen kokonaisen parsakaalin, koska sattui tekemään mieli. Who cares? Ei ylianalysoida tätä elämäntapaa. It’s all good.

Edellisessä postauksessa kirjoittelin nälänhallinnasta.

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram