MITÄ HYÖTYÄ OLLA FIT, JOS SITÄ EI OSAA EDES ARVOSTAA?

Saliurani alkuvaiheessa treenasin hulluna, löysin siihen treenaamiseen niin suuren kipinän heti kertaheitolla, että melkein asuin salilla. En kyllä siinä vaiheessa tehnyt sitä enää niinkään pakosta, vaan oikeasti nautin siitä. Ja koska oon sellainen ihminen, että innostun täysillä tai en ollenkaan, niin se oli menoa sitten samantien – opin kultaisen keskitien aina yleensä kantapään kautta. Mutta hei, eikös sitä niin sanota, että ”en ole ikinä mokannut, olen vain löytänyt X tapaa, jotka eivät toimi”.

Pointtina tässä postauksessa haluisin tuoda esille sitä, että kun oma pää ei hyväksy omaa fyysistä olemusta niin siinä ei auta edes ulkopuolelta tuleva hyväksyntä eikä hyvin kulkevat ja nousujohteiset treenit. Niin kauan, kun et pysty näkemään totuutta peilissä vaan vääristelet sitä oman maailmankatsomuksen mukaan, niin on kovin vaikea olla tyytyväinen itseensä.

Olin tuolloin himotreeniaikoina aika törkeän kovassa kunnossa, ainakin omasta mielestäni, mitä oon katsellut joitain vanhoja kuvia. Ja ainakin verrattuna siihen, miten huonokuntoinen olin joskus ihan teinivuosina. Mulla on lapsuudesta asti ollut hirveä kammo olla muiden kuvattavana valokuvissa, kun ei itse pääse säätelemään kuvakulmaa ja valitsemaan parhaita kuvia joukosta. Ryhmäkuvat varsinkin on ollut mulle ihan painajaismaisia. Jostain varhaisteini-iän ajoilta se kammo tuli, kun ensimmäisen kerran tajusin kuvasta katsoessa, että hetkinen – mä en sittenkään taida olla ihan normaalipainoinen. Aloin pelkäämään kuvissa olemista, koska en halunnut kohdata totuutta.

Jos nyt mennään rönsyilemään alkuperäisestä aiheesta (tervetuloa mun kirjoituksiin :)), niin tuo totuuden kieltäminen näkyi myös esimerkiksi siinä, että vaikka jouduin aikoinaan jatkuvasti ostamaan isompia vaatteita, niin keksin aina jonkun tekosyyn, miksi se syy on sittenkin jossain ulkopuolella. Ei se syy voinut olla sen aikaisissa elintavoissa, ehei tietenkään. Aina löytyi hyvä tekosyy kääntyä pullan puoleen. Ja taas kun joku otti kameraa esille, niin herättiin todellisuuteen.

No, sitten tuli se fitnesskausi vihdoin. Laihdutin, tein elämäntaparemontin (kuoppainen matka se olikin, niin kuin oon aiemmin kertonut) ja tosiaan siihen väliin mahtui se kausi, kun olin näin jälkikäteen ajateltuna todella tikissä. Mutta muistan, että niinäkin aikoina kammosin kuvattavana olemista, piilottelin ja laitoin vanhasta tottumuksesta jonkun tyynyn aina vatsan päälle peitoksi. Katsoin suunnilleen silmät kiinni valmista kuvaa, niin kuin olisin katsonut jotain painajaiselokuvaa sormienraosta.  Että millainenhan totuus sieltä kuvasta tällä kertaa paljastuu, kun peili ei ole kertonut oikeaa vastausta mulle enää vuosiin…

Muistan yhden kuvan (hitto kun mulla ei ole mitään vanhoja kuvia tallessa), jossa todellakin ne kovan treenaamisen tulokset oli alkaneet näkymään ja silti purskahdin melkein itkuun, kun näin sen kuvan. Tästä on joku 4 vuotta. Silloin sitä kuvaa katsoessa ajattelin, että enhän mä kehtaa enää kulkea ulkona valoisaan aikaan. Ja nyt kun muistan sen kuvan ihan tismalleen, niin tekis mieli ravistella sen aikaista itseä, että jumalauta ole nyt vähän edes kiitollisempi siitä kovasta työstä, minkä olet itsesi eteen tehnyt ja mihin asti olet päässyt.

Siksi mua niin pistää ärsyttämään kaikki pikavoittodieetit, ”viiden kilon pudotukset” ja muut hömpönhömpät, koska ei ne tuo minkään sortin muutosta kenenkään elämänlaatuun. Ainakaan noin yksinään. Kaikki muutoksen kipinät lähtee lopulta sieltä omasta arvomaailmasta, ei fyysisestä habituksesta, eikä varsinkaan ulkoisista paineista. Millainen ihminen SINÄ haluat olla ja minkälaista olotilaa sä haluat ylläpitää sun arjessa.

On niin sääli, kun ihmiset ajattelee, että laihduttaminen tai kiinteämpi kroppa tekee onnelliseksi. Oonhan mä tästäkin kirjoittanut aiemmin, mutta siitä pitää aina muistuttaa, kun tällaisia ajatuksia kuulee päivittäin joka suunnasta.  Jos vaan saisin purkitettua joskus pulloon hyvän treenin jälkeisen fiiliksen, niin mun työ tässä maailmassa olisi tehty ja voisin heittää jalat pöydälle. Koska sitä fiilistä ei voi selittää niin millään tasolla sellaiselle ihmiselle, jonka päässä liikunta ja tikissä oleminen aiheuttaa pelkästään ”pitäisi” ja ”kyllähän minäkin, mutta kun” -alkuisia ajatuksia. Kun kaikilla on niin hirveän negatiivislähtöisiä ajatuksia liikkumisesta ja itsensä kunnossa pitämisestä, että ihan ahdistaa.

Heti kun unohtaa sen ulkoisen olemuksen ja miettii joka treenissä ”miten mä voisin ylittää itseni tällä kertaa?”, niin tulee ihan uusia ulottuvuuksia kaikkeen tekemiseen. Unohda se hiton sixpack, unohda se hiton ”8 viikossa kuntoon”-nettivalmennus ja keskity viemään sun todellista suorituskykyä äärirajoille.

Siinä vaiheessa, kun nostat ylös sellaisia painoja, mihin et ole aiemmin uskaltanut koskea, niin lupaan, että jo pelkästään se onnellinen hymy tekee sut sata kertaa viehättävämmäksi, kuin yksikään vatsalihaksen ääriviiva.

Ja muistakaa: jos täydellinen fysiikka ja hyvä mieli olisi kiinni jostain treeni- tai ruokaohjelmasta, niin me kaikki oltais ihan lavakunnossa koko ajan. Mutta kun ei eletä täydellisessä maailmassa, ja elämässä on muutakin, mitä pitää ottaa huomioon.

Meidän keho menee aika lailla automaattiohjauksella päivästä toiseen, ajatukset ja tunteet noudattaa usein samaa kaavaa kuin eilenkin. Kun saavut töistä kotiin, meet todennäköisesti samalla rutiinilla ovesta vaikka sohvalle, tai sulla on tietty aamurutiini, minkä toteutat joka aamu ilman sen kummempaa miettimistä. Tietyissä paikoissa herää pintaan myös aina tietynlaiset tunteet tai muistot aiemmista tilanteista.  Nää ajatukset, toimintamallit ja tunteet menee samaa kaavaa siksi, ettei kehon tarvitse aina suunnitella kaikkea alusta asti uudelleen. Jotta näihin toimintoihin menisi mahdollisimman vähän energiaa ja voimavaroja.

Jos laihdutat ilman, että muutat sun omaa ajattelua perusteellisesti, palaat ennen pitkää sille samalle raiteelle, mihin sun aivot on sut ennenkin ohjanneet. Muista olla tietoinen omista ajatuksista ja ymmärrä myöskin se, että sun ei tarvitse ostaa omia ajatuksiasi, vaan voit kylmästi sanoa ei-toivotuille ajatuksille heipat.

En ole tällä hetkellä niin tikissä, mitä nelisen vuotta sitten, mutta oon järkevöittänyt omaa treenaamistani, saanut ajatukset pois ruuan ympäriltä ja iskostanut fiksut valinnat päivittäisiin tapoihin. Mun ei ole tarvinnut enää aikoihin vaivata päätäni esimerkiksi reissussa miettimällä, miten olisi nyt järkevää kasata ravitseva ateria tästä huoltoaseman buffetpöydästä. Tai miten palata takaisin ”ruotuun”, kun iltapäivä on mässäilty sukulaislapsen kakkukesteillä. Koska ei ole enää mitään ruotua, vaan mulla on selkeät arvot elämässä, mitä haluan toteuttaa ja tiedän, mitä niiden toteutumiseen vaaditaan.

Elämästä saa nauttia, ja mua ei haittaa yhtään, vaikka en huitele tuolla alhaisissa rasvoissa menemään. Mulle on nyt tärkeämpää se, että oon löytänyt jutun, joka pysyy mun elämässä ja tiedän sen pysyvän siinä, vaikka tulis minkälaisia karikoita eteen. Nyt osaan arvostaa mun suorituksia ja etenemistä, pidän niistä onnistumisista kirjaa ja muistan välillä pysähtyä heittämään itseni kanssa yläfemmat. Vaikka tää matka ei oo koskaan valmis, niin mihinkäs tässä kiire oliskaan. Tätä kun tehdään tosiaan sieltä arvomaailmasta käsin, ja arvojahan ei voi koskaan ”saavuttaa”, mutta sen mukaan elämisen voi jakaa niihin kannustaviin välitavoitteisiin.

Mulla on ihan hyvä näin. Treeni maistuu ja välillä syödään jäätelöä. Kirjoittelin tuossa syyskuun alussa, että aloitan kiristelykauden. Joo, no periaatteessa kyllä, on mulla tässä tainnut tippua nelisen kiloa tuosta syyskuun alusta. Mutta en oo sittenkään jaksanut pitää kirjaa niistä makroista, koska tajusin, että nämä hommat on mulle jo niin peruskauraa, ettei sen tarvitse enää olla mikään päivittäinen osa arkea. Välillä on hyvä pitää silti parin viikon välitsekkejä makrojen laskemisen ja ruokien punnitsemisen suhteen, just että näkee, missä mennään. Mutta treeneissä on taas hyvää meininkiä, saan itsestäni enemmän irti ja stressaan vähemmän. Tekee mieli nostella raskaita painoja. Nautin maitohapoista lihaksissa. Ja jos nyt menisin ravintolaan, niin tilaisin jälkkäriä kanssa. Salaattia saa kotonakin.

Tänään keitin aamupalan kylkeen kokonaisen parsakaalin, koska sattui tekemään mieli. Who cares? Ei ylianalysoida tätä elämäntapaa. It’s all good.

Edellisessä postauksessa kirjoittelin nälänhallinnasta.

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

Leea V.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta