Puhutaanko hetki itsekurista ja herkuttelusta?

 

Nykyään puhutaan paljon cheat mealeista ja cheat day -periaatteista. On se tietty päivä viikosta/kuusta, jolloin annetaan itselle lupa herkutella ja sitä päiväähän sitten odotetaan kun kuuta nousevaa. Sitä päivää manifestoidaan etukäteen ja nähdään päiväunia kaikista sokeriherkuista, mitä sitten tiettynä päivänä saa luvan kanssa haalia kitusiinsa. Tehdään oikein ostoslistaa sen päivän varalle ja katsotaan sitä haltioituneena.

Joillekin se tapa toimii oikein hyvin. Ja jos se toimii, niin sitä tulee ilman muuta jatkaa. Jos oikeasti kokee, että sen herkuttelupäivän tai -aterian jälkeen on helppo palata ”takaisin ruotuun” eikä koe, että se synnyttää omassa mielessä ruuan palkintoarvon kasvamista, niin hei jes, hyvä juttu. 🙂

Miten sitten itse koen herkkupäivä-ajattelun?

Mun kokemuksen mukaan herkkupäivä on vähän floppi. Sitä saattaa elää koko viikon sillä ajatuksella, että ”olispa jo lauantai” (jos lauantai on SE päivä) ja kerryttää listaa etukäteen, mitä aikoo sitten h-hetkellä syödä. Välillä se kulunut viikko menee jopa vähän hampaita kiristellen ja potien jotain henkistä tuskaa siitä, kun se herkkupäivä siintää siellä hamassa tulevaisuudessa vasta ja vielä pitäisi kärvistellä kanojen ja quinoalautasten kanssa.

No sitten kun se kauan odotettu herkkupäivä koittaa, niin tunnelma vähän lässähtää. Tottakai ne ensimmäiset suupalat aina maistuu parhaalta ja nostattaa mielialan taivaisiin. Hetkeksi. Mutta sit kun se alkuhuuma on ohi, niin tulee sellainen olo, että jaaha. Tässäkö se oli? Tätä taas niin kovasti manifestoitiin koko viikko, eikä nämä nyt loppujen lopuksi olleet niin ihmeellisiä, mutta pitihän se nyt syödä, kun oli varta vasten hankittu! Syödään, vaikka ei ole fiilistä – nyt on herkkupäivä, nyt lähtee! Sitten tulee ne pakolliset sokeriöverit, pieni koomafiilis ja tunne siitä, että hyi yök, nyt on kyllä helppo olla taas seuraava viikko ilman ylimääräisiä, kun tuli mentyä vähän överiksi.

Näin oli joskus vuosia sitten, kunnes heivasin herkkupäiväfilosofian hiiteen ja totesin, että mä kyllä aikuisena ihmisenä osaan itse kuulostella fiiliksiäni ja herkutella sitten kun siltä tuntuu. 

Miksi se rennompi ajattelumalli sitten toimii? Koska pyrin pitämään kiinni siitä, että syön tasapainoisia aterioita pitkin päivää ja jos vielä niiden jäljiltä tuntuu, että ylimääräisten herkkujen syöminen on hyvä idea, niin sitten se voi olla ihan hyvä idea. Välillä. Mutta harvemmin niille mikään huutava tarve enää onkaan. Ja jos joskus sinne karkkihyllylle eksyn, niin tilanne on joko

a) päivän kokonaiskalorit on jääneet aivan liian alhaisiksi ja sokerivaje johtuu ihan vaan nälästä ja epäsäännöllisestä syömisrytmistä – tankki kaipaa pikaista täyttämistä

b) haluan herkutella, ja sallin sen itselleni, mutta tässä tapauksessa tiedän jo sillä hetkellä, etten tule kaipaamaan sitä karkkihyllyn näkyä enää seuraavana päivänä. Koska tiedän kokemuksesta, etten ole paras versio itsestäni, jos jatkan sillä linjalla enempää kuin yhden illan.

Herkkupäivä on ajatuksena ihan selkeä ja looginen, mutta kun tavoitteena on yleensä just opetella kuulostelemaan omaa kroppaa ja tulla sen kanssa mahdollisimman hyvin samalle aaltopituudelle, niin sitä ajatusta vastaan herkkupäivä kyllä sotii ja pahasti. Eihän sitä voi koskaan tietää, tekeekö mieli suklaata just ensi viikon lauantaina kello 19.32? Miksi sellainen asia pitää päättää etukäteen ja lyödä lukkoon? Sitten ne herkut hankitaan kotiin silloin herkkupäivänä ja syödään, vaikkei mieli tekisikään. Ja taas, kun on selvitty pahimmasta sokerikoomasta herkuttelun jälkeen, palataan viikoksi kurinalaiseen syömiseen ja kasvatetaan taas mielen syövereissä ruuan palkintoarvoa. Raskaan viikon päätteeksi päästään taas heitetään aivot narikkaan ja syödään jotain hyvää. ”Nyt on lupa.”

Kielloista luopuminen on pelkästään hyvä asia!

Kuten sanoin edellä, joillekin tämä rajatun herkkupäivän ideologia oikeasti toimii, mutta mulla itsellä tuo etenemismalli vaan kasvattaa kuilua siitä, mitkä on ”hyviä” ja ”pahoja” ruokia, mitkä on vältettäviä ja mitkä on hyväksyttyjä ruokia. En voi enkä halua säädellä omia syömisiäni tiettyjen päivien sisälle, koska se mitä itse haluan, on opetella tunnistamaan, miksi mun tekee mieli syödä jotain tietyssä tilanteessa ja miten siinä tilanteessa kannattaa toimia.

En ole koira, enkä halua enää palkita itseäni ruualla raskaan viikon päätteeksi. Sen sijaan haluan herkutella just silloin kun siltä tuntuu, koska näin saan pidettyä aisoissa sen ruuan tuoman palkintoajattelun eikä mikään mieliteko pääse kasvamaan korvien välissä liian isoksi. Ei ole tarvetta vetää övereitä, kun ei ole mitään kieltolistoja tai aikamääreitä, joiden puitteissa ruuat pitää saada syötyä.

Herkkupäivistä luopuminen on opettanut mut oikeasti pääsemään paremmalle aaltopituudelle kroppani kanssa. Jos päivän kokonaisenergiansaanti on jäänyt alle 1000 kcal puolelle, niin ei siinä tilanteessa ole ihmekään, että karkkihyllyt huutaa mun nimeäni. Siinä tilanteessa ymmärrän, miksi musta tuntuu siltä, että karkkia on pakko saada ja mielellään justnytheti.

Ja jos taas spontaanisti mulle tarjotaan jossain tilanteessa jotain laadukasta suklaata, tai mitä ikinä, niin voin hyvin ottaa. Koska mulla ei ole kertynyt sitä kohtaan mitään patoutumia, joten saan pidettyä sen syömisen aisoissa ja voin jatkaa loppupäivän syömisten suhteen täysin normaalin kaavan mukaan. En enää ajattele, että nyt ei ole päivän muilla syömisillä mitään väliä kun on yksi ateria mennyt pipariksi.

Ei enää semmosia höpöhöpöjä.

Nykyään vedän ihan yhtä vaaleanpunaiset lasit silmillä sekä parsakaalia, että suklaata. Ei niiden välillä ole enää mitään luokitusta hyvään tai pahaan, vaan tiedän kokemuksesta, millaista fiilistä ja energiatasoa haluan pitää yllä missäkin tilanteessa, ja syön sen mukaan, mitä sillä hetkellä haluan priorisoida. Jos haluan mennä vetämään all out-tyylisen salitreenin, niin tottakai tajuan, ettei treeniä ennen kannata vetää jotain verensokerit taivaisiin nostattavaa sokerihuttua. Mutta jos taas tilanne on oikea, seura on hyvää ja mulla on tasapainoinen fiilis, voin ihan hyvin syödä jonkun kakkupalan juhlissa.

Tietoinen syöminen ja sen opetteleminen on ihan kaiken onnistumisen alku ja juuri. Ennen kun alat aterioimaan, pysähdy ja kuulostele, mikä fiilis, miten kova nälkä on ja miten kuluva päivä on siihen asti sulla sujunut. Ennen kuin edes vähennät mitään herkuttelua viikon mittaan, opettele tulemaan tietoiseksi omista tavoistasi ja siitä, miten päädyt toimimaan missäkin tilanteessa ja mistä se käyttäytyminen voisi johtua?

 

Herkkupäivä-ajattelu kasvattaa mun mielestä makeanhimoa venytettävän kuminauhan lailla, ja sitten viikon lopussa tuo kuminauha venyy niin äärimmilleen kaiken sen itsekurin ja malttamisen jälkeen, että helposti riistäytyy hommat käsistä, kun kuminauha sanookin niks ja naks. Luvan kanssa? Koko viikon edestä! Plaah.

Herkkupäivissä käy monesti myös niin, että nipistelet sen päivän ajan niitä kunnon aterioita pois ja keskityt pelkästään herkutteluun sen päivän ajan, mikä ei ainakaan paranna sen päivän kokonaisfiilistä ja sen jälkeistä olotilaa. Kun taas jos söisit normaalisti päivän 4-5 tasapainoista ateriaa ja pohtisit sen päälle, tekeekö mieli herkkuja, niin ne voisi jäädä määrällisesti huomattavasti pienemmiksi. Vai kuinka?

Haluatko olla koko loppuelämäsi sidottuna tiettyyn herkkupäivään? Vai opetella elämään rennosti läpi koko viikon, herkutellen silloin kun huvittaa niin, ettei kiusaus pääse missään vaiheessa kasvamaan liian suureksi, jolloin menettäisit kontrollin? Ajatuksena voisi olla ihan järkeenkäypää, että kun herkuttelua ei ole rajattu tiettyyn päivään eikä mitään ruokaa ole kategorisoitu kieltolistan alle, niin herkkuhimot vähenevät ajan myötä ihan automaattisesti. Ruuasta katoaa tietynlainen hohto ja ennakko-oletukset, ja opit suhtautumaan siihen ihan vaan ruokana ja polttoaineena. Mutta siitä pidän aina kiinni, että ruoka saa ja sen pitää maistua hyvältä. Hyvä maku on kuitenkin mahdollista saada esiin myös paremmilla valinnoilla, kuin sokerilla ja kermalla. Kokeilun kautta ja hyviä mausteita unohtamatta.

Joskus kontrollista irti päästäminen tuntuu pelottavalta, mutta ajatellen sellaista vuosikausien kestävää painonhallintaa ja oikeasti uusien tapojen omaksumista musta sitä kannattaa kyllä kokeilla.

”Itsekuri. Sitä enemmän sitä tarvitaan, mitä surkeammat keinot elintapoihin on valittu. -Patrik Borg”

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin…

Muistetaan pitää maalaisjärki päässä ja oppia pienin askelin kohti tietoista syömistä, niin ymmärretään, mitä on kohtuus ja miksi se on kaikin puolin tavoittelemisen arvoinen juttu! 😉

Edellisessä postauksessa kerroin Training Forum 2017 -kokemuksista ja kiteytin tuon hyvinvointiseminaarin keskeisimmät opit.

Lue myös:

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

Leea V.

3 vastausta artikkeliin “Puhutaanko hetki itsekurista ja herkuttelusta?”

  1. Hei!

    Olipa hyvä kirjoitus ja avarsi omaakin ajattelutapaa! Pitkään olen ajatellut, että se herkkupäivä on mun juttu, mutta sitten tuleekin vedettyä oikeasti todella paljon kaikkea naamaariin, varmastikin sen viikon edestä.
    Nyt olenkin myös siirtynyt pois herkkupäivästä ja syön silloin herkkuja kuin siltä tuntuu. Silloin tulee syötyäkin määrällisesti paljon vähemmän kun ei odota sitä yhtä mättöpäivää jolloin vetää ihan kaikkea. Kiitos tästä!

    • Kiitos Jenni! 🙂
      Hyvä, että oot kokeillut eri tapoja. Toi on just noin, että herkkujen kokonaissaldo jää suurella todennäköisyydellä pienemmäksi kun ei ota kaikkea kerralla tietyn aikarajan sisällä. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta