Itsensä toteuttaminen vaan kannattaa – millaisia oivalluksia PT-työ on tuonut?

Oon somessa hehkuttanut aiemminkin sitä, miten siistiä on vihdoin todeta löytäneensä sen oman jutun. Mutta vieläkin huomaan vähintään pari kertaa viikossa kesken kaiken miettiväni, että mitä täällä tapahtuu, oonko mä ihan oikeasti menossa just valmentamaan asiakasta ja saanko mä ihan oikeasti just pohtia näitä asioita ja ratkoa näitä ongelmia henkilön X kanssa. Ei sitä vieläkään voi käsittää. Kun en mä oikeastaan tosissani edes osannut haaveilla tällaisesta arjesta vielä pari vuotta sitten. Kunhan treenailin omaksi ilokseni ja innokkaasti vastailin, jos joku tuttu kyseli vinkkejä hyvinvointijutuista.

Nyt suurinpiirtein reilun kuukauden (onko siitä vasta kuukausi?!) oon toiminut virallisesti PT-hommissa, koska heinäkuu oli oikeastaan vaan sellaista valmistautumista ja tulevaisuuden kuvioiden miettimistä, kun sain ton sertifikaatin kouraan. No nyt reilu kuukausi myöhemmin voisin sanoa, että mun kalenterini on kummallisen täynnä. En valita, en sitten yhtään! Mutta miten tässä näin kävi?

Jos tää on unta, niin ei kai tästä ikinä herää?

Kun löytää oikeasti sen oman jutun, ja saa toteuttaa sitä arjessa, niin ei enää tarvii ikinä vastata kuulumisten kyselyyn ”ihan perus” ”ihan jees”. Jumaliste, ei mitään jees-elämää, kiitos! Tähän liittyen muuten kannattaa katsoa hyvä TED-talk täältä. Jos elää jatkuvasti kädenlämpöistä elämää, niin se tavallaan oikeuttaa sen, ettei asioille tarvitse tehdä mitään. Saa oikeutuksen sille, että ihan jees -meininki jatkuu vastaisuudessakin. Ne onnesta kiljumisen arvoiset tapahtumat on sitten korkeintaan lomilla ja viikonloppuisin. Auts?

Oon pyöräillyt tässä joinain iltoina saliduuneista kotiin musat korvilla ja leijaillut jossain ihan omissa maailmoissani. Miettinyt, että miten uskomatonta saada tehdä edes osan viikosta sitä, mikä tuntuu merkitykselliseltä ja saa sydämen sykkimään. En siis vielä ole kokopäiväisesti PT:n hommissa, joten ne hetket, mitä niiden tehtävien parissa saan viettää, on ihan toisista sfääreistä. Huhhuh. Vielä viime vuonna ajattelin, että miksi joku viitsii pelleillä väittäessään, että on työssä, joka ei tunnu työltä? Nyt sitten tiedän, ettei se mikään tuulesta temmattu väite ole. 

Salilla työskennellessä on vaan jotenkin niin huippufiilis. Ihmiset on hyvällä tuulella (no totta kai, koska ne treenaa), saa hengata painojen keskellä päivät pitkät ja saa kohdata ihan erilaisia ihmisiä laidasta laitaan. Ja saa olla just niin aktiivinen kun haluaa. Treenata välillä ja sitten taas jatkaa.

Hiton hetkistä arkea vietän tällä hetkellä, mutta päivääkään en vaihtais pois. Opin koko ajan lisää ja tässä koko ajan hitsaillaan arjen palasia kohdilleen siten, että jos aina jossain sopivassa välissä saisi omatkin treenit mahdutettua kalenteriin. Se oma treeni ja säännöllisyys/suunnitelmallisuus on kuitenkin se, mikä loppupeleissä pitää mut järjissäni. Pari päivää ilman treeniä, pelkkää paikasta toiseen juoksemista, niin heti huomaa miten luovuus valuu sormien läpi ja semmonen tekemisen meininki häviää vaan jonnekin.

Nenä pois kirjasta ja hommiin!

Oon myös oppinut hirveän paljon itsestäni tän parin kuukauden aikana. On niin siistiä, että saa oikeasti kohdata sen tapaamisessa olevan ihmisen kahden kesken ja päästä toisen ajatusmaailmaan ja arvoihin käsiksi. Löytää yhdessä niitä pieniä ahaa-elämyksiä omien käyttäytymismallien taustalta. Myös se on tullut tässä huomattua, että kyllä valmennustyössä käytännön tekeminen on kaikista opettavaisinta, eikä se teorian pänttääminen ja kirjaosaaminen. Jokainen ihminen kuitenkin kantaa kehonsa ihan eri tavalla ja treenaa eri tavoitteita kohti.

Kyllä se ”kentällä” viihtyminen vaan antaa paljon enemmän. Musta tuntuu, että opin jokaisessa omassakin treenissä lähes joka kerta jotain uutta omasta kehosta ja sen toiminnasta eri tilanteissa. Vaikka treenivuosia on tässä takana useampi, ja monia ylä- ja alamäkiä on koettu matkan aikana. Ainakin mun on äärimmäisen helppo asettua asiakkaan saappaisiin. Tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu se kaaos pään sisällä, kun miettii, että jotain tarttis tehdä, mutta mitä tarttis tehdä ja kuinka paljon?

Kun treeneissä mennäänkin mopoautolla moottoritielle

Monilla mun kohtaamilla ihmisillä on ihanan kunnianhimoisia tavoitteita muutaman kuukauden ajalle, mutta sitten unohdetaankin ne mahdollisuudet, mitä on käsillä pidemmällä aikavälillä. Tai ylipäätään unohdetaan miettiä, mitä tapahtuu sitten, kun se tavoite on saavutettu – millä tavalla elämä on parempaa sen jälkeen, miten ne tulokset ylläpidetään, millaista arkea vietät kun se tavoite on saavutettu?

Monilla ihmisillä on just sellainen tsemppimeininki, että vaikka takana olisi puoli vuotta passiivisuutta, niin halutaan elää ja urheilla niin kuin se ”tavoiteminä” eläisi – käydä salilla 5-6 kertaa viikossa ja laittaa kaikki elämän palikat remonttiin. Mutta sit siinä tulee sellainen mopoautolla moottoritielle -efekti hyvin äkkiä vastaan. Ja kun tavoitteet on heti alussa liian kunnianhimoiset, niin on helppo taas heittää tiukan paikan tullen hanskat tiskiin, koska on alunperinkin vaadittu itseltään ihan liikoja. Siihen nähden, millaisista olosuhteista on lähdetty liikenteeseen. Sitten kun tuleekin repsahdus, voi hyvällä omallatunnolla uskotella itselleen, että tilanne on ihan okei entiselläänkin ja toistaa samaa kaavaa jatkossa.

Mulla keittää niin pahasti yli, kun nyt on taas näkynyt iltapäivälehtien otsikoissa joidenkin jenkki-PT:iden paasauksia siitä, kuinka alle 3 kertaa viikossa treenaaminen on täysin turhaa. Siis mitä?! Ja tähän kun ynnätään päälle vielä virallisten suositusten liikuntapiirakka, niin on helppo tyytyä ajatukseen, että jos ei pysty toteuttamaan sitä tavoitteena olevaa viikottaista liikuntamäärää, on turha edes yrittää?

Tulokset on joskus pienestä kiinni

Ihan oikeasti tosiasia on se, että jos lähtötilanteessa oot täysin passiivinen toimistotyöläinen, niin jo pelkkä lounastauon jälkeinen kävelylenkki tekee ihmeitä keholle. Ei voida olettaa, että kaikki on lähtötasoltaan huippuaktiivisia. Mitä passiivisempi on, sitä pienempi määrä liikuntaa tuo jo tuloksia. Kaikki liike on aina kotiin päin, ettäs tiedätte.

Vähän alkaa jo tuntua siltä, että ihmiset odottaa, että ne tarvittavat askeleet on jotenkin paljon monimutkaisempia ja haastavampia, mitä niiden tarvitsis olla. Ei suostuta uskomaan, että kyse on oikeasti naurettavan pienistä muutoksista, mistä lähtee lopulta kertymään aika isot tulokset. Yleensä ne isoimman elämäntaparemontin läpikäyneet ihmiset ajattelee just jälkeenpäin, että mitäs muutoksia mä tässä nyt olen ees tehnyt, kun ei tää ole missään vaiheessa tuntunut miltään kuurilta tai rajoitteelliselta elämältä. Just siksi, koska ne muutokset on tehty pikkuhiljaa ja omaan elämään sovittaen. Ja kun niistä pienistä tavoista alkaa tulla rutiinia, niin ei niitä jatkossa edes mieti kahta kertaa ennen toteuttamista.

Mutta hei, haluaisin kuulla toteutatko sä itseäsi parhaimmalla mahdollisella tavalla just nyt? Vai onko hyvän elämän käsite ”sitku”:n päässä?

Edellisessä postauksessa listattuna ruokapäiväkirjaa ja fiiliksiä skarpimmasta ruokavaliosta.

***

SEURAATHAN JO SOMESSA? 😉

Facebook

Twitter

Instagram

 

 

Leea V.

5 vastausta artikkeliin “Itsensä toteuttaminen vaan kannattaa – millaisia oivalluksia PT-työ on tuonut?”

  1. Ite alotin myös pt:n hommat tossa pari viikkoa sitten ja ihan samat fiilikset. Ei kyllä todellakaan tunnu työltä 😍 Just se ympäristö missä on kun kotonaan ja ne iloset ihmiset 👍 Aattelin alkuun et tekisin vaan osa-aikasesti mut kun näköjään se oma juttu löyty niin en kyllä haluais enää muuta tehdä 😁

    Muakin niin raivostuttaa tuo ajattelutapa että pitäis treenata kolmesti viikossa tai enemmän että siitä olis mitään hyötyä 😁 Tai että treenin pitää kestää vähintään 60min.. Mitä hittoa, mistä ihmiset keksii näitä 🙊

    Tosi hyvä teksti sulta (niinku aina) ja tsemppiä jatkoon! Meinasitko alkaa tehdä pt:n hommia jossain vaiheessa ihan täyspäiväsesti? 😊

    • Ai juu, kattelinkin, että ollaan näköjään kollegoita nykyään! 😉 Hyvä et säkin oot viihtynyt!

      Joo aivan… hyvä treenihän voi kestää vaikka vaan 4 min, haha! 😀

      Kiitoksia ja tsemppiä sullekin näihin hommiin! Joo ehdottomasti pyrkimys on siirtyä kokopäiväiseen, heti kun kalenterit alkais olla niin täynnä, että saa sen loikan tehtyä! 😉

  2. Ihanan innostunut asenne! 🙂 Olet selvästi oikealla alalla ja hienoa, jos pystyt tartuttamaan tätä intoa myös muihin.

    Onnea pt-hommiin sekä treeneihin ja kiitos mukavasta blogista!

    P.S. Löysin nyt vasta facebook-sivusi, mutta kiva että voi seurata myös sitä kautta 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 1
Tykkää jutusta