Hei, tutustutaanko?

Nyt kun blogi on virallisesti siirtynyt FitFashionin puolelle niin on varmaan ihan paikallaan tehdä virallisempi esittelypostaus siitä, kuka täällä näitä tekstejä kirjoittelee ja mikä on meikäläisen tarina. 🙂

 


Olen 26-vuotias uunituore Trainer4You Personal Trainer, Kuntosalivalmentaja ja Hyvinvointivalmentaja Helsingistä. Mikä mut ajoi personal trainer-koulutukseen viime vuoden puolella, siitä voit lukea täältä. 😉

Tiivistettynä sanottakoon, että vihasin ja välttelin liikuntaa parikymppiseksi asti, koska kouluajoilta oli jäänyt päähän erittäin pinttynyt uskomus siitä, että liikunta ei ole mua varten ja olen liian kömpelö sellaisiin hommiin. Ajattelin, että liikunta on lahjakkaille. En uskonut itseeni, en yhtään.

Syöminen oli kyllä sen sijaan aina mukavaa puuhaa, ja tähän yhdistettynä jatkuva baareissa roikkuminen täysi-ikäisyyden kynnyksellä ei ollut mikään mairittelevin kombinaatio. Hommat niin sanotusti karkasi käsistä, elämänrytmini oli täysin hukassa. Skippasin aterioita, valvoin aamukolmeen, saatoin herätä klo 13 ja syöminen oli hyvin iltapainotteista. Jatkuvasti oli pinna kireällä, väsytti ja piti ottaa päikkäreitä työpäivien jälkeen. Ei ollut mitään innostavia tavoitteita elämässä, ei uskoa itseen, ei toivoakaan mistään aktiivisuudesta. Olin kateellinen muiden menestyksestä ja kunnianhimosta.

Kun sitten vihdoin kyllästyin elämääni huonokuntoisena, ylipainoisena ja täysin vailla päämäärää (vietin silloin välivuotta opinnoista), aloitin liikkumisen aluksi täysin ulkonäkösyistä. Päässäni pyöri vaan motivoiva lause ”at any given moment you have the power to say: this is not how the story is going to end”.

Liikkuminen oli pelkkää pakkopullaa, hampaat irvessä vääntämistä. Tuskailua siitä, että voiko ihmisen lähtötilanne enää huonompi ollakaan. Mutta en mä voinut antaa periksikään, koska olin kurkkua myöten täynnä sitä jatkuvaa sumussa elämistä ja huonoa vointia. Päätin silloin, että täältä suosta noustaan vaikka väkisin.


No luonnollisesti olin todella innoissani painamassa kaasua pohjaan, ja mietin, että nyt mua ei muuten pidättele enää mikään! Ojasta allikkoonhan siinä mentiin. Söin aivan liian vähän, välttelin hiilihydraatteja ja treenasin hulluna, olihan mulla välivuotta viettäessäni aikaa enemmän kuin tarpeeksi. Treenasin kotona, koska en kehdannut mennä kuntosalille.

Mua ihan puistattaa katsella yhtä koneeltani löytyvää vanhaa tiedostoa, missä luki päivittäinen liikunta-annokseni listattuna niiltä ajoilta. Videoita suoritettiin toisensa perään, vaikka pää kainalossa. Koti muuttui hetkessä yhdeksi surkeaksi jumppasaliksi. Matot reunaan pois tieltä ja sitten vaan huhkimaan. Yksi säälittävä lepopäivä pidettiin sunnuntaisin. Ja sekin kului potemalla huonoa omaatuntoa ”laiskottelusta”.

Monesti mietin, että tarvitaanko nyt kuitenkaan edes sitä yhtä lepopäivää, kun ihan omalla kehonpainolla ja pienvälineillä sitä suurimmaksi osaksi treenasi ja ”eihän tää nyt ole lähelläkään kuntosalitreenin kuormittavuutta”. Voi tyttö parka! Stoppi tuli, kun sain keuhkokuumeen ja olin reilu kolme viikkoa totaalilevossa.

Opin siis kantapään kautta, miksei kannata liikkua 3 tuntia päivässä niin kuin viitisen vuotta sitten tein. Ei ollut maalaisjärkeä silloin päässä, ei sitten yhtään. Olisinpa silloin tiennyt, että parempia tuloksia saa tekemällä vähemmän, mutta fiksummin ja suunnitelmallisemmin, kuin tekemällä aina vaan enemmän ja enemmän, mutta täysin umpimähkään.

Vaikka mun laihduttaminen karkasikin vähän käsistä aluksi, niin positiivista siinä elämänvaiheessa oli se, että löysin liikunnan ilon pikkuhiljaa. Löysin liikunnan ilon mm. Blogilates-videoiden avulla YouTubesta. Blogilates-kanavaa piti (ja pitää edelleen) yllä sellainen Cassey  Ho -niminen nainen, ja se mikä niissä videoissa vetosi, oli aitous. Olin kyllästynyt aiemmin niihin tekopirteisiin jumppaohjaajiin, jotka suoritti liikkeet hymyssä suin ilmeenkään värähtämättä. Mutta Cassey Ho näytti noissa videoissa myös sen ”kärsimyksen” ja ne taustalta kuuluvat ”I’m dying here too!”-huudot tsemppasi mua enemmän, kun mikään. Tajusin vihdoin, että treenatessa saakin mokailla, naureskella ja kilpailijana voisikin olla vaan minä itseäni vastaan.

Keväällä 2013 uskaltauduin vihdoin hankkimaan salikortin, treenattuani siis vuoden ensin kotona (liikaa). Pitkään treenasin 6 kertaa viikossa, mutta kun uskalsin päästää irti siitä pakonomaisesta kontrollista ja luottaa siihen faktatietoon, miksi lepo kannattaa, niin kummasti alkoi treenitehotkin nousta salilla!

Nykyään painotan myös hyvin paljon henkisen hyvinvoinnin merkitystä kokonaiskuvassa, enkä todellakaan stressaa, jos edessä on joku hyvä reissu tai juhlat, joiden myötä treeniaikatauluun tulee muutoksia. Välillä pitää irrotella hyvällä omallatunnolla. Kun ensimmäistä kertaa aikoinaan tajusin jonkun mässäilyn täyteisen mökkireissun jälkeen, että kaipasin jo niitä omia rutiineja ja salitreeniä, niin se oli muuten aika merkittävä hetki elämässä!

Ymmärsin vihdoin, että ei maailma siihen kaadu, jos joskus possuilee ja vetää potslojoa pari päivää hyvässä seurassa. Ne omat rutiinit oli siinä vaiheessa tulleet jäädäkseen, enkä olisi enää missään nimessä halunnut jäädä sille laiskottelun tielle jonkun mässäilyviikonlopun jälkeen. Keho oppii kaipaamaan puhtaampaa ja freesimpää ruokaa, kun se tottuu siihen. Ja jossain vaiheessa huomasin, että kaipaan sitä rutiiniksi muodostunutta liikunta-annosta – ilman sitä aloin hyppiä seinille ja tuntui, ettei ole mitään, mihin purkaa kaikki ylimääräinen energia. Eli kyllä routa porsaan kotiin ajaa, aina! 😉

Oon ollut koko ikäni kaupallisella alalla duunarina ja etsinyt itseäni hyvinkin pitkään. Mulla on aina kytenyt taustalla ajatus siitä, että jollain tavalla haluaisin auttaa ihmisiä, vaan pitkään meni tajutessa, että valmentaminen olisikin se juttu. Havahduin siihen, että aina vapaan hetken koittaessa ajatukset harhaili raudan pariin. Vihdoin tajusin, että sitähän mä tekisin vaikka kukaan ei siitä mulle maksaisi!

Voisiko omasta intohimosta tosiaan lähteä rakentamaan ammattia? No hitto miksei! Niinpä päätin lokakuussa 2016 aloittaa Trainer4Youlla personal trainer-koulutusputken ja oon sen myötä oppinut myös nauttimaan elämästä entistä enemmän. Jotenkin hiffasin koulutuksen mittaan, että oon elänyt aika sumussa ennen sitä. Ennen oman jutun löytymistä. Nykyään sitten hihkunkin onnesta ihan päivittäin. Arvostan pieniä asioita elämässä. Onni ei ole mulle enää päämäärä, vaan se koostuu pienistä yksittäisistä ja ohikiitävistä hetkistä.

Niitä pieniä onnen hetkiä arjessa tuo muun muassa tummapaahtoinen kahvi, hyvät (huonot) inside-vitsit, musta huumori, kesäillat, luonnossa samoileminen, pitkät keskustelut kahden kesken, lapsen hersyvä nauru, pitkän kaavan brunssit, tervehdykseen vastaavat bussikuskit ja persuksille potkivat podcastit, joita kuuntelen aamuisin.

Nyt on PT-lisenssi kourassa ja fokus tulevaisuuden rakentamisessa. Ajatus tästä mahdollisuudesta saa joka kerta kylmät väreet pintaan. Aloitan tässä syksyn tullen EasyFit Pitäjänmäellä personal trainerina ja teen siinä ohessa toki myös esimerkiksi etävalmennuksia ja muutamia yksittäisiä lähivalmennuksia pääkaupunkiseudulla. Lokakuussa aloitan jatkokoulutuksen Trainer4Youlla ja kouluttaudun voimavalmentajaksi, woop woop! Se on se osa-alue, mikä mun nimeä huutaa tällä hetkellä eniten. Oman kutsumuksen löytäminen on niiiin siisti juttu. 🙂

Tervetuloa mukaan seurailemaan! Ja jätä ihmeessä joku puumerkki tuohon kommenttikenttään. Vuorovaikutus on parasta!

***

SEURAA SOMESSA:

Facebook

Twitter

Instagram

Leea V.

11 vastausta artikkeliin “Hei, tutustutaanko?”

  1. Tervetuloa! En oo aikaisemmin blogiasi lukenut mutta jään innolla odottamaan uusia postauksia. Kerrankin bloggaaja johon voin samaistua 🙂

  2. Heippa! Kiva saada taas uutta luettavaa 🙂 Tunnut ihanan energiseltä tyypiltä, ja sun tarinasta saa varmasti moni kannustusta ja inspiraatiota! <3

    Ihanaa loppukesää!
    T. Kata

  3. Uusi blogi, ihanaa! Tervetuloa. Alku jo inspiroi, joten mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää 😊

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta