Motivaatio ei kanna kovin kauas

Skenaario. Maksat itsesi kipeäksi jostain verkkokurssista tai käyt jollain asiantuntijaluennolla, jonka myötä sulla on kaikki avaimet menestykseen ja unelmien saavuttamiseen. Sulle annetaan konkreettiset työkalut onnistumiseen ja päässä on selkeä visio siitä, että nyt muuten onnistutaan. Lähdet sieltä kurssilta tai luennolta täynnä motivaatiota ja valmiina valloittamaan maailman. Mutta hei, mitä tapahtuu kurssin jälkeisenä aamuna, kun herätyskello pärähtää soimaan tai vaikkapa viikon päästä?

Todennäköisesti silloin se ensihuuma ja valaistumisen tunne on jo vähentynyt huomattavasti. Se tunne, mikä sulla oli juuri sen kurssin tai luennon päättymisen jälkeen, ei olekaan enää yhtä vahvasti läsnä. Koska nyt sulla on taas ympärillä karu muistutus siitä, että arjen velvollisuudet odottaa, eikä ne työt muuten tekemällä lopu. Todellinen elämä ei hirveästi kysele aikataulujesi ja toiveidesi perään, minkä takia ennakointi ja proaktiivinen elämäntapa on aina fiksumpaa, kuin paniikinomainen tulipalojen sammuttelu.

Kaikilla ihmisillä on päiviä, jolloin tuntuu, että motivaatio puskee katosta läpi ja ollaan valmiita laittamaan kädet saveen vaikka heti. Näin käy yleensä juuri silloin, kun saadaan luettua joku oman elämän kanssa resonoiva self help-kirja tai käydään joku aluksi mainitsemani kurssi tai asiantuntijaluento.

pic4

Mutta hei, kaikilla ihmisillä on niitä päiviä, jolloin matka omien tavoitteiden saavuttamiseen tuntuu suossa tarpomiselta. Tuntuu, että mikään ei etene haluttuun suuntaan ja vielä vähemmän huvittaisi tehdä konkreettisesti töitä tavoitteiden eteen tällaisina epämotivoituneina päivinä. Tästä syystä motivaatio ei oikeasti johda mihinkään. Ainakaan ulkoinen sellainen.

Puhutaanko mieluummin sitoutumisesta? Englanniksi sanottuna discipline, kuvaa tätä parhaiten. Inhoan sanaa ”itsekuri” ja koitan välttää sitä viimeiseen asti, koska itsekurillakaan ei pitkälle pötkitä. Kyse on siitä, että kykenet hahmottamaan, millainen toiminta arjessa vie sua pitkällä tähtäimellä kohti tavoitetta ja opit pikkuhiljaa tekemään päivittäin pieniä valintoja, jotka edesauttavat sun tavoitteesi saavuttamista. Niin, että siitä tulee vähitellen automaatiota. En voi kieltää, etteikö sen opettelu olisi aluksi epämukavaa, pelottavaa ja vastenmielistä.

Tarpeeksi kauan, kun treenaa vaikka salilla, niin treenistä tulee vaan osa elämää. Ei siinä enää edes mieti treenaamista ja sen sovittamista kalenteriin, vaan se on ihan itsestäänselvä osa jokaista viikkoa. Tuskin yleensä mietit suihkuunkaan mennessä, että olenko mä nyt motivoitunut tähän hommaan ja googlaat, miten muut ihmiset motivoituu menemään suihkuun? Sä vaan tiedät, että se asia täytyy välillä hoitaa pois alta, huvitti tai ei.

Ei kukaan herää joka aamu motivoituneena ja innostuneena. Kyse on isommasta kuvasta, mikä täytyy pitää mielessä koko ajan. Tavoitteen eteen täytyy aina kärsiä enemmän tai vähemmän. Se tarkoittaa todellakin kieltäytymistä monesta mukavasta asiasta. Se tarkoittaa sitä, että välillä menet hampaat irvessä salille ja sun tekisi mieli vaan ryömiä juoksumatolla ja järjestää itkupotkuraivarit. Mutta välillä noikin hetket päättyy yllättäen siihen, että vedät parhaimman treenin, mitä muistat koskaan tehneesi. Been there, done that. Monesti onnistumiseen vaaditaan vaan se, että ilmaantuu paikalle tai nostaa pyllyn ylös tuolista. Loppu hoituu ihan itsestään.

pic1

Mitä tapahtuu päivinä, kun sua ei huvita ottaa askelia tavoitteesi eteen ja et vaan jaksa? Mitä tapahtuu silloin, kun kukaan ei ole katsomassa sun tekemisten perään etkä ole tilivelvollinen tuloksista kenellekään? Ei kyse ole siitä, mitä teet silloin, kun ihmiset on näkemässä, vaan siitä, mitä teet kun oot aivan yksin valintojen edessä. Itseään on helppo huijata. Eihän sitä kukaan todennäköisesti saakaan tietää, jos jätät sen kalenterissa lukevan lenkin juoksematta. Mutta jos sulla on aluksi ollut selkeä toimintasuunnitelma ja huomaat jatkuvasti luistavasi sen toteuttamisesta, niin jossain kohtaa on valuvika.

On hemmetin vaikea pala myöntää itsellensä, että nyt ei ole priorisoinnit vaan kohdallaan. Kaikki pystyy kyllä tsemppaamaan personal trainerin ”rääkissä” ja antamaan kaikkensa, mutta mitä tapahtuu, kun suljet oven perästäsi ja jäät loppupäiväksi omillesi? Silloin on susta itsestäsi kiinni, millaisia valintoja teet loppupäivänä ja myös jatkossa.

Entä elätkö aina asenteella ”täysillä tai ei ollenkaan” – toisin sanoen, jos ei huvita sillä hetkellä, jätät homman kokonaan tekemättä ja ajattelet, että teet sitten 100% teholla huomenna tai muuna tuntemattomana ajankohtana?

pic3

Kannattaa oikeasti unohtaa se kaikki tai ei mitään -ajattelu. 50% teholla tehty ”suorituskeskeinen” treeni on parempi, kuin se, että teet 100% teholla treenin vain niinä päivinä, kun sulla on motivaatiota. Pienistä, yksittäisistä teoista tulee loppupeleissä aika isoa tulosta vuositasolla. Älä siis koskaan vaadi itseltäsi täydellisyyttä.

Discipline is doing the thing you don’t feel like doing because you know it eventually needs to be done.

***

Voit seurata mun treeni- ja arkimeininkejä somessa:

Twitter

Instagram

Leea V.

3 vastausta artikkeliin “Motivaatio ei kanna kovin kauas”

  1. Tuo on kyllä täysin totta että lyhytaikainen, etenkään ulkoinen motivaatio ei vie pitkälle, vaan huomio hairahtuu helposti muuhun tilanteen muuttuessa. En kuitenkaan sanoisi, että homman saa nimenomaan toimimaan itsekurilla ja ilman niinkään ”motivaatiota”. Ajattelen ennemminkin, että sen sisäisen motivaation pitää olla sisällä niin suuri, että siihen liittyvät tarpeet priorisoituu muiden edelle. Oli sitten kyse treenitavoitteista tai muista elämän osa-alueista, niin tilanteessa kuin tilanteessa pitäisi osata miettiä mikä oikeasti on itselle tärkeää, mikä motivoi. 🙂

    • No mutta, sähän sen kiteytitkin just hyvin! 🙂 Näin se on. Sisäinen motivaatio, mikä sitten ohjaa elämän siihen suuntaan, että oikeasti haluaa tehdä niitä asioita, mitä täytyy tehdä tavoitteen eteen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta