Kömpelys, jolla on kaksi vasenta jalkaa ja muita uskomuksia

Törmäsin Iltalehden sivuilla tähän artikkeliin koululiikuntatuntien kuntotestausten traumakokemuksista ja tuli heti tarve kirjoittaa tästä aiheesta.

”Cooperin testi on opetussuunnitelman helmi. Tehdään niin, että testataan koulussa juoksukuntoa, mutta ei ikinä treenata sitä. Ihan sama kuin olisi joka kevät japanin kielen koe. Ei sitä osaa kukaan, mutta haluttiin vain katsoa, kuinka paskoja te olette tänä vuonna.”

Oon ihan samaa mieltä siitä, että kuntotestit on lähinnä nöyryytystä kouluikäisille. Miten kilpailuhenkisen ja toisia paremmuusjärjestykseen arvottavan koululiikunnan perusteella voisi ikinä syttyä kipinä liikuntaa kohtaan? Monella on pienenä lapsena toki joku liikunnallinen harrastus koulun ulkopuolella, mikä helpottaa paljon koululiikuntatunneilla ”pärjäämistä” ja yleensä se harrastus johtaa myös suoraan parempiin arvosanoihin koululiikunnassa (ainakin silloin kun minä olin nuori, hehheh).

Jos katsoo asiaa niiden lasten näkökulmasta, joilla ei ole mitään tiettyä urheiluharrastusta koulun ulkopuolella ja se koululiikunta on tavallaan ainoa kosketuspinta urheilemiseen, on koululiikunta on aika köyhällä mallilla. Luotaantyöntävämpää lähestymistapaa liikuntaan saa hakea. Tosin, en tiedä, millaista koululiikunta on nykypäivänä. Niin ja on ihan totta, että mitä nuorempana aloittaa urheilemaan, sitä paremman motoriikan ja luuston itsellesi kehität jne. Mutta ei se nyt liikunnan aloittaminen herranjestas koskaan myöhäistä ole.

pe

Muistan vieläkin, kun meillä järjestettiin kuntotestit joskus 6. luokalla ja yksi ryhmän jäsenistä siellä päivitteli kavereilleen silmät pyöreinä saaneensa saman tuloksen jostain kuntotestin osuudesta, kuin minä. Nimenomaan sellaisella ”siis voitteko kuvitella, miten noloa?!”-asenteella. Ja siis tietenkin nämä perinteiset kokemukset, että olin aina se, joka valittiin viimeisenä joukkueeseen. Tai ei valittu, vaan olin se jämäpala. Oon päässyt toki jo yli siitä, mutta aika paljon kaivelee yleisesti ottaen se, että annoin kouluaikaisten kokemusten vaikuttaa omaan asenteeseen niin paljon. Oon kirjoittanut tästä liikunnanilon löytämisestä hieman aiemmin tässä postauksessa.

Yksi niistä lukuisista asioista, mitä koululiikunnassa muuttaisin, olisi se iänikuinen joukkuelajien pelaaminen. Kouluissa ei selkeästi taideta ihan ymmärtää, että kaikki ihmiset ei ole ryhmäliikkujia tai kilpailuhenkisiä. Miksei siellä anneta mahdollisuutta kilpailla ihan vaan itseään vastaan? Miksi kaikesta pitää tehdä kilpailua ja heittää joka asiaan vastakkainasettelu hyvät ja liikunnallisesti lahjakkaat vs. huonot ja kömpelöt vätykset? Ja muutenkin, käsite ”liikunnallisesti lahjakas” on myös täysin valetta. Se, millaiseksi sä sun kehon ominaisuudet ja taidot kehität, on ihan itsestäsi ja omasta halustasi kiinni.

Yhden ainoan kerran meillä oli kouluaikana vapaus valita, mennäänkö kuntosalille vai johonkin muuhun – en nyt muista toista vaihtoehtoa – mutta salillehan mä menin, kun siellä sai tehdä omaan tahtiin omia juttuja, ilman ketään hengittämässä niskaan. Muistan jo silloin ajatelleeni, että hetkinen, mitä täällä tapahtuu – mä en edes vihaa tätä hommaa?! Jos tähän lajin/teeman valintaan olisi annettu enempi mahdollisuuksia liikuntatunneilla, olisin varmasti pikkuhiljaa lämmennyt aiheelle jo skidinä.

chill

Mutta joka tapauksessa, parempi se on vaikka sitten aikuisuuden kynnyksellä vasta tajuta, että aika mahtava kulkuneuvo tämä ihmiskeho. Mihin kaikkeen se pystyykään, kun antaa sille oikeasti mahdollisuuden.

Edelleen tänä päivänä olen henkeen ja vereen yksilöliikkuja, mutta ei se väärin ole. Tiedän, että siellä ruudun takana on lukemattomia aikuisia ihmisiä, joille ajatus liikunnasta on vastenmielinen juurikin lapsuuden kokemusten kautta. Mulla on yksi pyyntö: kaikesta huolimatta, anna liikunnalle mahdollisuus. Ryömi, twerkkaa, sheikkaa, konttaa, mitä ikinä teetkään, mutta anna sille mahdollisuus. Tyyli on vapaa. Muoto on vapaa. Laji on vapaa. Kömpelyys on pelkkä uskomus. Bullshittiä.

Lapsena sana yleisurheilu tai telinevoimistelu sai mut yökkimään ja kylmän hien pintaan. Tänä päivänä taas, jos joku tulis ehdottamaan tällaista meininkiä, sanoisin vaan, että LET’S MENNÄÄN.

pe

Muista, että se on aina loppupeleissä sinä vs. sinä.

***

Voit seurata mun treeni- ja arkimeininkejä somessa:

Twitter

Instagram

FitFashion

FitFashion on Suomen suurin ja paras aktiivisen elämäntyylin blogiyhteisö. Bloggaajien elämänmakuisista tositarinoista löydät motivaatiota ja ideoita arkeesi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta