Oma tarinani

Kuten oon varmaan täällä blogissa aiemmin maininnut, mun matka kohti parempia elämäntapoja on ollut täynnä niitä kuuluisia sudenkuoppia, mokailuja, askelia taaksepäin ja pettymyksiä ja mitähän vielä. Se ei ole ollut mikään suoraviivainen -20 kg ja elämä hymyilee. Se on ollut ennen kaikkea prosessi, niin kliseiseltä kun kuulostaakin.

Oon ollut pienestä pitäen tosi herkkä ympäristön vaikutuksille ja ottanut jotenkin tosi henkilökohtaisesti kaikki sivulauseessakin kuullut kommentit, jotka on liittyneet mun painoon, ulkonäköön tms. Kun kasvaa ympäristössä, jossa kommentoidaan toisten painoa, lihomista, laihtumista, ulkonäköä ja muuta fyysistä olemusta, niin oppii ajattelemaan, että oma arvo on vain siitä ulkonäöstä kiinni. Kun oot laiha, oot hyväksytty. Tähän ajatusmaailmaan jumahdin kiinni joskus yläkoulun aloittaessani.

Keskellä sitä teini-iän kasvupyrähdystä aloin sitten laihduttamaan, kun olin saanut tarpeekseni niistä jatkuvista huomautuksista painoon liittyen. Mun pituuskasvu ei siinä vaiheessa ollut edes päättynyt, ja näin jälkikäteen ajateltuna aloin laihduttamaan ihan hemmetin pahassa vaiheessa, nimittäin menin sotkemaan oman hormonitoiminnan aika hyvin omilla sähläyksilläni. Samaan aikaan, kun laihdutin (en edes muista, millä keinoilla, mutta mitä nyt semmoinen esiteini voi keksiä), sain lisää pituutta ja lopputulemana aloin sitten saamaan ympäriltä kommentteja, kuinka oon jo liian laiha ja luiseva. ”Syötkö enää mitään? Ota nyt lisää pullaa, kun oot niin laihakin.”

Ihmettelin, että on se nyt kumma, kun mikään ei kelpaa.  Aina on vääränlainen.
Elin sillä periaatteella, että pitää miellyttää muita, saada hyväksyntää omalle olemassaololle ja ulkomuodolle. Vasta sitten ansaitsee saada rakkautta muilta. Muuten on huono ihminen. Väitän, että tunnesyömisestä, ahmimisesta ja syömishäiriökäyttäytymisestä ei oikein voi päästä muuten eroon, kuin kohtaamalla ne omat päänsisäiset demonit ja käsittelemällä ne vaikeat tunteet läpikotaisin. Just ne tunteet, mitkä on joskus ajat sitten päättänyt lakaista maton alle ja unohtaa. Ne tulee nimittäin eteen uudelleen, ennemmin tai myöhemmin. 

Onnistuin saamaan kehoni säästöliekille pitkäaikaisen hölmöilyni seurauksena. Painoin pitkää päivää duunissa ja en huolehtinut asiallisista työeväistä juuri koskaan. Saatoin olla 6-10 tuntia syömättä ja tajusin, etten enää edes tuntenut olevani nälkäinen näistä ateriaväleistä huolimatta. En mä ymmärtänyt silloin, että se nälän tunteen poistuminen ei ole mikään ylpeilyn aihe, vaan merkki siitä, että kroppa on todella pahalla säästöliekillä ja rasva ei siinä tilassa pala ollenkaan.

Kituuttelin aamusta iltaan todella vähäisillä energiamäärillä, mikä kostautui iltaisin ja viikonloppuisin hillittömällä herkkujen mättämisellä. Se toi hetken mielihyvää ja pääsi pakoon omia ajatuksia, mitä ei halunnut kohdata. Sitten taas seurasi morkkis mättämisen jälkeen ja paastottiin kitukaloreilla seuraava alkuviikko. Ja tätä oravanpyörää jatkettiin pitkään, treenit suoritettiin (paino sanalla suoritettiin) siinä arjen mukana normaalisti (normaalisti, eli sellaisia melkein kolmen tunnin maratoneja kotitreenien kimpussa). Sanomattakin selvää, että unirytmi oli mulla myös tässä vaiheessa todella hakusessa. Vietin välivuotta opiskeluista ja kävin vuorotyössä, joten mulla ei ollut mitään säännöllistä arkirytmiä viikoittain. Eli saatoin mennä nukkumaan siinä kolmen maissa aamuyöllä, herätä seuraavana päivänä 12 maissa päivällä ja kirota kerta toisensa jälkeen, kun päivät valui hukkaan ja koko ajan oli armoton vitutus päällä.

Jälkikäteen ei ehkä ihmekään, että sain tuon jojoiluvuoden lopussa keuhkokuumeen, antibioottikuurin ja olin kolme tai neljä viikkoa sängyn pohjalla miettimässä, että miten meni niinku omasta mielestä.

Mulla oli tosiaan aikoinaan se ongelma, että muutoksia tehtiin vasta, kun kävi jotain, mikä pisti hommalle väkisin stopin. Kysymättä lupaa tai katsomatta kalenteriin. Tossa tapauksessa se oli se keuhkokuume, mikä sai mut tajuamaan, että ehkä tää ei ole se kaikista kestävin lähestymistapa elämänmuutokseen. Pikkuhiljaa aloin syömään säännöllisemmin normaalia ruokaa ja ottamaan väkisin niitä eväitäkin mukaan töihin. Ruokarytmin säännölliseksi muuttaminen oli varmaan kaikista tärkein askel tohon säästöliekin taltuttamiseen.

Samalla tajusin myös lopettaa typerät aamuyövalvomiset ja kahvinjuonnin iltaisin (saatoin aiemmin juoda kahvia keskellä yötä, kyllä). Vähitellen huomasin, ettei enää ollut tarvetta päiväunille joka kerta työpäivän jälkeen ja mieliala alkoi myös hitaasti, mutta varmasti kohota sieltä. Tuntui, kun olis herännyt joltain ikuisilta talviunilta. Luulin pitkään, että on ihan normaalia olla työpäivän jälkeen niin rättipoikkiväsynyt, että tarvitsee päikkärit. Jotka muuten joka kerta venyi 2-3 tunnin mittaisiksi.

Eniten mulla on ollut sellaista ortorektista käyttäytymistä nuorempana. Kun pääsi siihen laihdutuksen makuun, ajatteli, että jes, nyt mä voin kontrolloida edes jotain osa-aluetta mun elämässä. Musta tuli mestari ruokavalion ja treenien hallinnassa. Samaan aikaan olin sisältä ihan rikki ja loppuunpalanut, kun sen kaiken takana oli vaan se hyväksynnän hakeminen.

Mulla on vaan yksi pyyntö kaikille pienten lasten vanhemmille tähän väliin. Älkää jooko ikinä puristelko omia vatsamakkaroitanne peilin edessä lasten nähden, tai kommentoiko negatiivisesti sukulaisten painoa lasten kuullen (tai no, muutenkaan). Lapsi ei ehkä näytä sitä ulospäin, mutta imee ne kommentit itseensä hyvin hyvin äkkiä.

Leea V.

Yksi vastaus artikkeliin “Oma tarinani”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 1
Tykkää jutusta