Miten löysin liikunnan ilon?

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

En ole todellakaan ollut aina liikunnallinen ihminen. En kasvanut liikunnallisessa perheessä, en ollut kovin aktiivinen harrastaja lapsuudessa eikä mulla oo koskaan ollut mitään kilpailuhenkisyyttä urheilulajeja kohtaan. Olin just se kömpelö lapsi koulun liikuntatunneilla, jolla oli kaks vasenta jalkaa, ei koordinaatiokykyä tai ketteryyttä ja pallopeleissä mut valittiin joukkueisiin aina viimeisenä jämäkappaleena. Näin suunnilleen painajaisia etukäteen, jos tiesin, että seuraavalla liikuntatunnilla olis vuorossa telinevoimistelua tai yleisurheilua.

fitness
kuva

Opin ekoista kouluvuosista lähtien vihaamaan liikuntaa kaikissa muodoissaan. Tai no, meillä kun ei juuri ollut yksilölajeja, niin sain tutustua vaan niihin ”ihaniin” joukkuepeleihin, missä kaikki otti pelin niin tosissaan ja muiden kilpailuvietti pääsi aina etulyöntiasemaan. Kasvoin sen ajatuksen kanssa, että mulla ei vaan oo liikunnallisia lahjoja, turha edes yrittää. Liikunnasta tuli mulle epämukavuusalue, jota vältin kaikin keinoin.

Jossain vaiheessa sitä vaan havahtui siihen, että jotain tarttis tehdä, jos meinaa elää hyvässä pelikunnossa aikuisenakin. Päätin yrittää ihan huvikseni jotain perus lihaskuntoliikkeitä kotona, ja väsäsin itselleni sellaisen kevyen lihaskunto-ohjelman kotiin. Alussa muistan ajatelleeni, että jos jotain positiivista tästä tilanteesta pitää löytää, niin ei tulokset enää ainakaan huonommaksi voi mennä. Tästä on suunta vaan ylöspäin.

Jostain netin syövereistä löysin aikoinaan YouTuben treenivideot ja varmaan suurimpana motivaattorina mulla toimi noihin aikoihin Blogilates -kanava. Blogilates-videoiden takana toimii Cassey Ho, jonka energia sai mut jotenkin ihan koukkuun tohon touhuun. Cassey ei ollut sellanen kiiltokuvamainen ohjaaja, jolla ei ilmekään värähdä liikkeitä tehdessä, vaan sen ohjaustyyli on just heittää välillä jotain ”oh my God I’m dying right now!” ja näyttää, että silläkin se treeni tuntuu jossain. Siihen oli helppo samaistua. Lisäksi koko treenin ajan noissa videoissa heitetään jotain mukavaa chitchat-meininkiä, mikä saa ajatukset pois siitä lihasten maitohaposta ja hengästymisestä. Opin pikkuhiljaa, ettei liikunnan tarvitse olla niin vakavaa.

cassey
kuva

Kun otin kotitreenit ihan säännölliseksi osaksi mun arkea, jouduin jatkuvasti kestämään sitä muiden ihmisten suusta tulevaa kyseenalaistamista, epäilyä ja vähättelyä. Välillä melkein alkoi itsekin miettimään, että niin – mitäs, jos tää on vaan ohimenevää innostusta ja palaan kohta takaisin vanhoihin tapoihin? Alussa oli vaikeeta ottaa lepopäiviä itselleen tai lähteä reissuun ilman treenimahdollisuutta, koska alitajuisesti pelkäsin, etten enää pääse kiinni treenaamisen makuun ja palaan takaisin sohvaperunaksi.

Jossain vaiheessa sitä vaan napsahti päässä ja tajusi, että tää liekki ei muuten tuu sammumaan. Kun antoi ajatusten vaan vaeltaa ja tajusi aina palaavansa siihen treenaamisen ajatteluun, niin alkoi vähitellen ymmärtää, että se innostus on tullut jäädäkseen. Se motivaatio muuttui lopulta vaan lujemmaksi, kun pääsin pois ulkonäkökeskeisistä tavoitteista ja keskityin miettimään mun saavutuksia treenitulosten ja voimien kehittymisen kautta. Jumalauta, sitä fiilistä ei voita mikään.

”It’s not about how I look anymore. It’s about what my body can do.”

Musta on niin sääli, jos joku ihminen ei omaksu koskaan liikuntaa arkeensa, koska uskoo, ettei omaa lahjoja siihen. Ei sillä ole mitään tekemistä lahjakkuuden kanssa. Jos joukkuepelit ei ole sun juttu, kokeile sitä kuntosalia tai vaikka uintia. Jos mikään ei tunnu heti omalta, niin heitä vaikka ex-tempore joraussessiot yksin himassa sun lempimusiikin tahtiin. Aloita jostain.

 

Leea V.

Yksi vastaus artikkeliin “Miten löysin liikunnan ilon?”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta